Suvi Myllymäki
Minulla on kolmihaaraiset juuret. Vahvin haaroista on täällä länsirannikolla. Täällä olen saanut kasvaa, käydä kouluni ja kasvattaa perheeni. Siihen, missä juuret ovat, vaikuttaa se, missä äiti on. Täällä minulla on ollut äiti. Vaikka äitini ei itse ole täältäpäin kotoisin, niin täällä hän on ollut koko minun elämäni ajan. Äiti on peruskallio. Äiti on se, joka pysyy, vaikka muut asiat muuttuvat.
Tässä kohdin tullaan myös juurieni haaroittumiskohtiin. Minulla on elämässäni kaksi naista, jotka ovat minulle kuin äitejä. Peruskallioita, jotka pysyvät ja ovat. He ottivat minut lapsena avosylin vastaan, ruokkivat ja huolehtivat. Heillä oli myös antaa minulle, siskottomalle, siskon korvikkeita. Nämä siskon korvikkeet olivat melkein saman ikäisiä serkkuja. Toinen näistä ”äideistä” on isäni puolelta, setäni vaimo. Toinen on äitini puolelta, enoni vaimo.
Vietin joka vuosi lapsuuteni kesiä ensin Nivalassa ja sitten Vähänkyrön Merikaarrossa. Tai toisin päin: ensin Merikaarrossa ja sitten Nivalassa. Molemmissa paikoissa olin vähintään viikon, useimmiten kaksi. Aikaa on vähän hankala määritellä näin jälkikäteen. Kun muistelen, miten pitkältä se lapsena tuntui, päätyisin siihen lopputulokseen, että joka kesä oli kaksi kesää. Nivalan kesä ja Merikaarron kesä.
Näihin paikkoihin ovat juurteni haarat maadoittuneet. Näissä paikoissa on kotini ihan samalla tavoin, kun täällä rannikon satamakaupungissakin. Lapsuuden kesän ihme on jäänyt mieleni ikkunaan; en koskaan näe pilviä näiden kotien päällä. Siellä paistaa aina aurinko, ja joessa on lämmin vesi.
Minulle on ollut erittäin suuri merkitys näillä lapsuuden kesien vierailuilla. Ajattelen, että ne ovat pitkälti muovanneet minua sellaiseksi kuin nyt olen. Pienen perheen tyttönä olen yhtäkkiä saanut tuntea olevani osa isoa perhettä. Tunsin kuuluvani joukkoon. Solahdin sujuvasti arjen rattaisiin, ja kaikki jatkui samanlaisena kuin mihin oli edellisenä kesänä jäänyt.
Nyt, kun itselläni on iso perhe, arvostan vielä enemmän sitä vieraanvaraisuutta, jota sain kokea. Tiedän, ettei se ollut itsestäänselvyys. Eikä varmasti aina helppoakaan. Nyt pidän näitä kesiä ihmeenä.
Ja ne muistot meidän touhuistamme! Kesät maaseudun rauhassa olivat puitteiltaankin täysin meidän kaupunkiplänttimme vastakohta. Nivalan kesäkoti oli maatila, ja siellä osallistuin maatalon touhuihin. Olen polttanut ihoni heinänteossa ja syönyt leivinuunissa paistettua limppua aitassa pellon laidalla. Meidän leikkilaitumemme olivat yhtä vapaat kuin sielumme. Serkkusiskojen kanssa ajelimme pyörillä heinänkorsi suupielessä. Kotona oli kuitenkin aina ”äiti”, minun varaäitini. Nälän tullessa hän meidän ruokki, illan tullessa petasi sängyt ja lauantaina lämmitti pihasaunan. Varaäiti hoiti, kun mopon pakoputkessa poltin pohkeeni.
Merikaarrossa uimme. Uimme aamulla, uimme päivällä ja uimme illalla. Joskus uimme yölläkin. Kyröjoki virtasi leveänä ja syvänä mummolan vieressä. Hypimme sillalta jokeen. Sitten uimme taas laiturilta. Nukuimme ”aittassa”, kuten eteläpohjalaaset serkkumme sanoivat, tai kiviluolassa metsän keskellä. Serkkusiskon kanssa väittelimme, että sanotaanko kameran filmiä ”filmiksi” vai ”vilimiksi”. Keräsimme metsämansikoita heinänkorteen ja menimme taas uimaan. Ja täälläkin oli ”äiti”. Herttainen ja lempeä äiti, joka huolehti siskonpedin serkkulaumalle ja hyvän ruuan kaikille. Minun suloinen varaäitini – olikohan hän koskaan vihainen mistään? Joskus ehkä sanoi, että älkää joka uintikerralle ottako uutta pyyhettä.
Äidit ovat kultaakin kalliimpia, ja se olisi hyvä äideille muistaa välillä sanoa. Äidin ei tarvitse olla biologinen. Äitiys on eniten tunnetta. Lämpöä, huolenpitoa ja rakkautta. Näistä tunteista kasvaa tekoja, joiden arvoa eivät äidit ehkä aina itse ymmärräkään. Kiitos omille varaäideilleni vahvoista haaroista juurissani.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys