Suvi Myl­ly­mä­ki

Vuo­den vaih­tu­es­sa sei­soim­me ko­tim­me lä­hel­lä nel­jän tien ris­teyk­ses­sä. Se on sel­lai­nen ris­tey­sa­lue, jo­hon nä­kyy laa­jal­ta alu­eel­ta am­mu­tut ra­ke­tit. Tun­tui jo­ten­kin juh­lal­li­sel­ta seis­tä sii­nä kes­kiy­öl­lä, pi­me­äs­sä, räis­ky­vän tai­vaan al­la maan hoh­ta­es­sa val­koi­se­na. Uu­den vuo­den toi­vo­tus­ten sä­es­tyk­sel­lä läh­dim­me koh­ti vuot­ta 2022.

Olen huo­man­nut, et­tä uu­den vuo­den lu­paus­ten te­ke­mi­nen ei ole ny­ky­ään niin suo­sit­tua kuin en­nen. Ai­em­min jon­kin­lai­sen lu­pauk­sen te­ke­mi­nen oli mel­kein vel­vol­li­suus. Aa­ton viet­toon kuu­lui ky­sel­lä toi­sil­ta, mitä ku­ka­nen­kin oli lu­van­nut. It­se­kin olen lu­van­nut eri­lai­sia asi­oi­ta, eh­kä suu­rim­pa­na lu­pauk­se­na pyr­ki­mys muut­tua pa­rem­mak­si ih­mi­sek­si.

Tänä vuon­na so­mes­sa tuli vas­taan toi­vei­ta sii­tä, et­tä uu­si vuo­si vei­si vai­keu­det men­nes­sään ja toi­si iloa tul­les­saan. Luu­len, et­tä sa­no­mat­ta­kin useim­mat toi­voi­vat mei­dän pää­se­vän eroon ra­joi­tuk­sis­ta ja nii­tä ai­heut­ta­nees­ta tau­dis­ta. Tä­hän toi­vee­seen yh­dyin sy­dä­mes­tä­ni. Mei­dän per­hees­säm­me jou­lu ja uu­si vuo­si me­ni­vät ko­to­na omal­la po­ru­kal­la, kun tämä kut­su­ma­ton vie­ras tun­keu­tui ko­tiim­me juu­ri jou­lun al­la.

Luin so­mes­ta myös päi­vi­tyk­siä, jois­sa toi­vot­tiin kir­joit­ta­jien an­ta­van päi­vi­tyk­sen te­ki­jäl­le en­si vuo­del­le jo­kin myön­tei­nen sana, jon­ka piti al­kaa kir­joit­ta­jan etu­ni­men al­ku­kir­jai­mel­la. Ih­mi­set oli­vat kir­joit­ta­neet kau­nii­ta asi­oi­ta. Rai­sa toi­voi rak­kaut­ta, An­na ar­mol­li­suut­ta ja Tii­na toi­voa. Minä toi­voin use­am­mal­le sees­tei­syyt­tä.

Mi­nus­ta on hie­noa, et­tä vel­voit­ta­vien lu­paus­ten ai­ka tun­tuu ole­van ohi. Kun mie­tin, mitä ih­mi­nen tar­vit­see elä­mään­sä, va­lit­sen tär­keim­mäk­si luot­ta­muk­sen. Toi­von kai­kil­le ih­mi­sil­le luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä kaik­ki asi­at jär­jes­ty­vät niin kuin on tar­koi­tet­tu. Luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä maa­il­ma on hyvä. Luot­ta­mus­ta kaik­ki­val­ti­aa­seen Ju­ma­laan.

Lap­suu­den us­ko­vai­se­na luot­ta­mus Ju­ma­lan huo­len­pi­toon on oi­ke­as­taan ihan it­ses­tään­sel­vää. Elä­män pe­rus­ta on ra­ken­net­tu vah­val­le kal­li­ol­le, jon­ka tie­tää kan­ta­van kai­kis­sa elä­män vai­heis­sa, vai­keuk­sis­sa loh­dut­ta­en ja on­nen het­kis­sä siu­na­ten.

Kuun­te­lin vii­me vuon­na yh­den lu­en­non it­se­tun­non ke­hit­tä­mi­ses­tä. Lu­en­noit­si­ja ke­hot­ti kuun­te­li­joi­ta va­lit­se­maan luot­ta­muk­sen. Hän an­toi neu­vo­ja sii­tä, mi­ten pys­tyi­si luot­ta­maan asi­oi­den on­nis­tu­mi­seen. Hän­tä kuun­nel­les­sa­ni koin va­lais­tu­mi­sen het­ken sii­tä, mi­ten mi­nun elä­mää­ni kuu­lu­va luot­ta­mus on vah­vem­pi kuin mitä tämä elä­män­ta­pa­val­men­ta­ja kos­kaan pys­tyi­si tar­jo­a­maan. Sa­mal­la ym­mär­sin, et­tä maa­il­mas­sa on pal­jon ih­mi­siä, joil­la ei sitä ole. Tu­lin jo­ten­kin su­rul­li­sek­si hei­dän puo­les­taan. Poh­din sitä, et­tä jos ei us­ko Ju­ma­laan kai­ken Luo­ja­na ei­kä hä­nen huo­len­pi­toon­sa, on var­mas­ti han­ka­la löy­tää luot­ta­mus­ta elä­män kul­kuun. Ei­kö luot­ta­mus ole ai­na luot­ta­mus­ta jo­hon­kin? Voi­ko luot­ta­mus maa­il­man­kaik­keu­teen tai jo­hon epä­mää­räi­seen tuot­taa sa­man­lais­ta tur­val­li­suu­den tun­net­ta kuin luot­ta­mus Ju­ma­laan voi an­taa?

Kun en­sim­mäi­set ra­joi­tuk­set tu­li­vat Suo­meen kak­si vuot­ta sit­ten, naa­pu­rim­me sa­noi aja­tel­leen­sa, et­tä tä­män on yl­hääl­tä an­net­tu muis­tu­tus ih­mi­sil­le. Eh­kä hän oli oi­ke­as­sa. Tämä poik­keu­sai­ka on var­mas­ti muo­kan­nut ih­mis­ten aja­tuk­sia ja ar­vo­ja. Ai­na­kin toi­von sitä. Toi­von, et­tä ih­mis­ten ko­vat ar­vot oli­si­vat edes hiu­kan peh­men­neet. Pan­de­mi­an­kin suh­teen mei­dän on kui­ten­kin vain luo­tet­ta­va, et­tä tämä jos­kus lop­puu ja et­tä täs­tä kai­kes­ta seu­raa jo­tain hy­vää­kin. Jos joku on ku­lu­nee­na vuon­na me­net­tä­nyt luot­ta­muk­sen­sa joko Ju­ma­laan, ih­mi­siin tai elä­mään yleen­sä, toi­von, et­tä hän löy­täi­si sen tänä vuon­na uu­del­leen. Mi­nä­kään en teh­nyt yh­tään uu­den vuo­den lu­paus­ta. Uu­si vuo­si on läh­te­nyt käyn­tiin päi­vä ker­ral­laan, naut­tien jo­kai­sen päi­vän mu­ka­naan tuo­mis­ta asi­ois­ta. Luot­ta­muk­sel­la ja päi­vän lap­si­na voi­daan tä­tä­kin vuot­ta elää eteen­päin.

Tämä teks­ti on mi­nun vii­mei­sen blo­gi­vuo­te­ni en­sim­mäi­nen kir­joi­tus. Täy­tyy tun­nus­taa, et­tä ai­heen löy­ty­mi­sen suh­teen luot­ta­mus oli täl­lä ker­taa vä­hän ko­e­tuk­sel­la. Ja sen­kin suh­teen, et­tä mis­tä löy­dän yh­teen­tois­ta tu­le­vaan kir­joi­tuk­seen so­pi­van ai­heen. Tun­tuu, et­tä kah­den vuo­den ai­ka­na olen kir­joit­ta­nut jo kai­kis­ta mie­leen tu­le­vis­ta ai­heis­ta. Olen naut­ti­nut kir­joit­ta­mi­ses­ta. On ol­lut mu­ka­vaa, kun seu­rois­sa joku on kom­men­toi­nut kir­joi­tus­ta­ni muu­ta­mal­la po­si­tii­vi­sel­la sa­nal­la. Tä­män kir­joi­tuk­sen ai­hee­seen no­ja­ten rau­hoit­te­len it­se­ä­ni ja muis­tu­tan, et­tä ei­pä mi­nul­la muu­ta­kaan vaih­to­eh­toa ole kuin luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la an­taa kul­loi­seen­kin het­keen so­pi­via aja­tuk­sia.