Isä­ni pal­ve­li pu­hu­ja­na vuo­si­kym­me­nien ajan. Isän pal­ve­lus­vuo­ro ko­ti­sii­o­nis­sa oli lap­sel­le­kin mu­ka­va ko­ke­mus. En muis­ta kos­kaan jän­nit­tä­nee­ni isän puo­les­ta. Eh­kä lap­se­na ei asi­aa osan­nut sil­tä kan­nal­ta aja­tel­la. Muis­tan kui­ten­kin sen tun­teen, min­kä koin is­tu­es­sa­ni seu­ra­pen­kis­sä kuun­te­le­mas­sa isä­ni seu­ra­pu­het­ta.

Isä ot­ti mei­tä lap­sia jos­kus mu­kaan seu­ra­mat­kal­le. Usein mu­ka­na oli joku toi­nen pu­hu­ja Raa­hes­ta. Mat­koil­le oli mu­ka­va läh­teä. Muis­tan vä­läh­dyk­se­no­mai­ses­ti is­tu­va­ni seu­ra­pen­kis­sä vie­raal­la rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä. Sa­kas­tis­sa oli ai­na vie­rail­le pu­hu­jil­le ja hei­dän lap­sil­leen hy­vät ruu­at. Muis­tan val­koi­set sei­nät ja ison pöy­dän, jon­ka ym­pä­ril­lä suu­ri jouk­ko si­sa­ria ja vel­jiä kes­kus­te­li­vat iloi­sis­sa tun­nel­mis­sa. Muis­tan, kun ma­ha­ni oli niin täyn­nä, et­tä ajat­te­lin sen koh­ta pok­sah­ta­van. Tä­män tun­te­muk­sen jäl­keen kuu­lin ke­ho­tuk­sen ot­taa rii­si­puu­roa jäl­ki­ruu­ak­si. Ajat­te­lin, et­tä mi­ten ku­kaan voi syö­dä vie­lä rii­si­puu­roa. Ih­met­te­ly syö­mi­sen mää­räs­tä jat­kui vie­lä, kun seu­rois­sa oli seu­raa­vak­si vuo­ros­sa kah­vi­tau­ko. Ruo­ka­tau­on ai­kai­set eväät ei­vät ol­leet vie­lä su­la­neet ja taas syö­tiin.

Erääl­lä seu­ra­mat­kal­la olim­me yö­tä per­hees­sä, joka kas­vat­ti nau­ta­kar­jaa. Nu­kuin olo­huo­neen lat­ti­al­la pat­jal­la ja luin rus­ke­as­ta kir­ja­hyl­lys­tä löy­ty­vää Va­lit­tu­jen Pa­lo­jen kir­ja­sar­jaa. Il­lal­la kuu­lin, kun isän­tä­vä­ki kes­kus­te­li sii­tä, et­tä yk­si son­ni oli pääs­syt na­ve­tas­sa ir­ti. Isän­tä soit­ti po­jal­leen pyyn­nön tul­la apuun kiin­ni ot­ta­mi­ses­sa. Pie­nes­tä ty­tös­tä ti­lan­ne vai­kut­ti pe­lot­ta­val­ta. Ku­vit­te­lin, mi­ten iso sar­ve­kas son­ni juok­si na­ve­tas­sa ja mie­het yrit­ti­vät saa­da sitä kiin­ni. On­nek­si ti­lan­ne päät­tyi hy­vin ja son­ni saa­tiin ta­kai­sin par­veen.

Aa­mu­pa­la­pöy­däs­sä ti­lan­net­ta käy­tiin vie­lä läpi. Aa­mu­pa­lan jäl­keen val­mis­tau­dut­tiin läh­te­mään seu­roi­hin. Pu­hu­jat sai­vat kuul­la vie­lä evan­ke­liu­min va­paut­ta­vaa sa­no­maa en­nen läh­töä. Muis­tan seis­see­ni sii­nä vie­res­sä ja toi­vo­nee­ni, et­tä ai­kui­set siu­nai­si­vat mi­nu­a­kin. Muis­ti­ni ei rii­tä ker­to­maan, sain­ko us­koa sii­nä syn­ti­ni an­teek­si. Seu­ra­pen­kis­sä vii­meis­tään var­mas­ti sain.

Jos isä­ni ei ot­ta­nut lap­sia men­nes­sään pal­ve­le­maan toi­sel­le paik­ka­kun­nal­le, hän toi ai­na tu­li­ai­sia. Tu­li­ai­nen oli ai­na sama. Se oli Tup­la-pa­tuk­ka, jon­ka isä kävi os­ta­mas­sa sil­loi­sel­ta Ou­lun­tien Es­sol­ta. Raa­hes­sa si­jait­se­va Ou­lun­tie on ny­ky­ään Ou­lun­väy­lä ja Es­so­kin on vaih­tu­nut Shel­lik­si. Mut­ta Tup­la-pa­tuk­ka mais­tui hy­väl­tä lap­se­na. Mu­ka­va oli odot­taa isää ko­tiin, kun tie­si saa­van­sa suun ma­ke­ak­si.

Ris­ti­äi­sis­sä olim­me jos­kus myös mu­ka­na, lap­set yk­si­tel­len tai jos­kus koko per­heel­lä. Sain muu­ta­ma vuo­si sit­ten erääl­tä raa­he­lai­sel­ta ku­va­muis­ton, kun olin ol­lut isän mu­ka­na ris­ti­äi­sis­sä. Olin ku­va­not­to­het­kel­lä seit­sen­vuo­ti­as.

Olin var­mas­ti ol­lut on­nel­li­nen pääs­tes­sä­ni mu­kaan. Olin ni­mit­täin ai­em­min­kin ha­lun­nut, mut­ta tuol­loin se ei ol­lut mah­dol­lis­ta. Kuu­si­vuo­ti­aa­na yri­tin pääs­tä mu­kaan sa­la­mat­kus­ta­ja­na: Pii­lou­duin au­toon kus­kin pen­kin taak­se jal­ko­ti­laan. Jän­ni­tin, pal­jas­tuu­ko pii­lo­paik­ka­ni, kun isä is­tui au­toon. Au­to läh­ti jo liik­keel­le ja eh­din rie­mas­tua pää­se­vä­ni mu­kaan. Koh­ta kui­ten­kin au­to py­säh­tyi ja isä kut­sui mi­nua ni­mel­tä. Pet­ty­nee­nä jou­duin nou­se­maan jal­ko­ti­las­ta ja jää­mään ko­tiin. Vie­lä­kin hu­vit­taa se, mi­ten voi­mak­kaas­ti muis­tan tuon pet­ty­myk­sen tun­teen. Ai­kui­se­na sen ym­mär­tää, et­tei ai­na voi pääs­tä mu­kaan mut­ta il­mei­ses­ti kuu­si­vuo­ti­aal­le ti­lan­ne tun­tui epä­rei­lul­ta.

Vii­mei­sel­lä seu­ra­mat­kal­la­ni muis­tan vä­hän hä­ven­nee­ni, et­tä iso­na tyt­tö­nä olin läh­te­nyt isän mu­kaan. Nois­ta seu­rois­ta jäi mie­leen tie­tyn­lai­nen hai­keu­den tun­ne sii­tä, et­tä olin kas­va­nut yh­des­tä elä­män­vai­hees­ta pois. Kau­niit seu­rat ne­kin oli­vat. Ne pi­det­tiin van­hal­la rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä, jos­sa lat­ti­a­lau­dat vä­hän na­ri­si­vat kä­vel­les­sä. Tun­nel­ma oli oi­kein so­pi­va jää­mään vii­mei­sek­si, läm­pöi­sek­si seu­ra­mat­kak­si.