Mei­dän ko­ti­sii­o­nis­sam­me aloi­tel­tiin seu­ra­toi­min­taa tar­kal­la oh­jeis­tuk­sel­la. Tun­tui niin hy­väl­tä men­nä taas seu­roi­hin. Oi­ke­as­taan koko sun­nun­tai tun­tui jo­ten­kin eri­lai­sel­ta, mer­ki­tyk­sel­li­sem­mäl­tä. Mie­he­ni lau­se seu­roi­hin läh­te­mi­ses­tä sai mi­nut hy­myi­le­mään. ”Tä­nään on seu­rat.” Mi­ten hie­no lau­se!

Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­min­nan aloit­ta­mi­nen tun­tui yh­tä ai­kaa us­ko­mat­to­mal­ta, iha­nal­ta, epäi­lyt­tä­väl­tä ja huo­les­tut­ta­val­ta. Se tun­tui ris­ki­no­tol­ta mut­ta toi­saal­ta luon­nol­li­sel­ta ja hy­väl­tä. Toi­min­ta­ka­len­te­ri on täyn­nä hel­mi­kuun lop­puun as­ti, ja jo­kai­sel­le vii­kol­le on suun­ni­tel­tu seu­rat, raa­mat­tu­luok­ka ja py­hä­kou­lu. Niin ta­val­lis­ta, mut­ta sa­mal­la jo­ten­kin kum­mal­lis­ta.

Syk­syn en­sim­mäi­sis­sä seu­rois­sa rau­ha­nyh­dis­tyk­sen pi­has­sa oli vie­lä vä­hän­lai­ses­ti au­to­ja. Me­nim­me si­sään tu­tuis­ta ovis­ta läm­pi­miin si­sä­ti­loi­hin. Oli­vat­ko nämä va­lot ai­na ol­leet näin läm­pi­män­kel­tai­set, kävi mie­les­sä­ni. Oh­jeis­tim­me lap­sia lait­ta­maan pöy­däl­lä odot­ta­vaa kä­si­de­siä. 2-vuo­ti­as­kin ojen­si kä­ten­sä luon­te­vas­ti, niin tut­tua oli hä­nel­le­kin de­sin­fi­oi­da kä­ten­sä.

Seu­ra­sa­lis­ta oli vie­ty joka toi­nen penk­ki pois. Mel­kein kai­kil­la jäl­jel­le jää­neil­lä pen­keil­lä is­tui tut­tu­ja seu­ra­vie­rai­ta. An­noin kat­see­ni kier­tää läpi sa­lin ja kat­se­lin noi­ta kas­vo­ja. Oli iha­naa näh­dä hei­dät kaik­ki taas pit­käs­tä ai­kaa! Ter­veh­din lä­him­pä­nä is­tu­via. Ihai­lim­me yh­des­sä pien­tä taa­pe­roa ta­ka­nam­me. Tun­tui niin tu­tul­ta ja tur­val­li­sel­ta is­tua seu­ra­pen­kis­sä. Huo­ma­sin, mi­ten pal­jon olin sitä kai­van­nut.

Pit­kän seu­ra­tau­on ai­ka­na net­ti­seu­ro­jen kuun­te­le­mi­nen oli jää­nyt syk­syn mit­taan vä­hem­mäl­le. Sil­loin täl­löin lai­toim­me seu­rat kuu­lu­maan, mut­ta ai­na en malt­ta­nut py­säh­tyä kui­ten­kaan rau­has­sa kuun­te­le­maan. Sun­nun­tait oli­vat muut­tu­neet sa­man­lai­sik­si päi­vik­si kuin muut­kin vii­kon­päi­vät.

Huo­ma­sin, et­tä olin kui­vu­nut kuin mul­ta, joka ei saa kas­te­lua pit­kään ai­kaan. Se ko­vet­tuu niin, et­tei tah­do ot­taa edes vet­tä en­sin vas­taan. Seu­ra­pen­kis­sä is­tu­es­sa­ni kui­va mul­ta­ni sai yh­täk­kiä äm­pä­ril­li­sen elä­vää vet­tä pääl­len­sä. En­sin se jäi pin­taan kel­lu­maan. Jos­tain pie­nes­tä ra­os­ta se meni si­sään, ja sil­loin mul­ta­ni sai imu­ky­kyn­sä ta­kai­sin. Se imi koko äm­pä­ril­li­sen ja vie­lä toi­sen­kin. Tun­tui, kuin oli­sin suo­ras­taan ah­mi­nut jo­kai­sen sa­nan, joka pu­hu­jan suus­ta kuu­lui. Oma paik­ka seu­ra­pen­kis­sä tun­tui hy­väl­tä.

On iha­na aja­tel­la, et­tä saam­me jäl­leen päät­tää työ­ru­pe­a­mam­me seu­roi­hin joka viik­ko. Vaik­ka ei eh­ti­si ky­läil­lä, niin seu­rois­sa nä­kee tut­tu­ja ja eh­tii muu­ta­man sa­nan vaih­taa kuu­lu­mi­sia. Seu­rat nä­ky­vät pi­me­än syk­syn ka­len­te­ris­sa pie­ni­nä va­lo­pis­tei­nä, jot­ka seu­raa­vat toi­si­aan kuin hel­mi­nau­ha. Nii­tä hel­miä kun seu­raa ja ke­räi­lee, on kuin huo­maa­mat­ta suu­rim­man hel­men ää­rel­lä viet­tä­mäs­sä Va­pah­ta­jan syn­ty­mä­juh­laa.

Niin­hän se ai­na on, et­tä asi­oi­ta pi­tää it­ses­tään­sel­vyy­te­nä, kun­nes me­net­tää ne. Näin tai­si käy­dä myös seu­ro­jen koh­dal­la. Näin kävi, et­tä ta­val­li­sil­ta ja lä­hes ru­tii­ni­no­mai­sil­ta tun­tu­neet sun­nun­tai­seu­rat sai­vat poik­keu­sa­jan jäl­keen kul­ta­reu­nuk­sen ja mie­len täyt­ty­mään kii­tol­li­suu­del­la. Voi kun näin sai­si jat­kua, ei­kä mei­dän tar­vit­si­si uu­des­taan eris­täy­tyä ko­tei­him­me. Mi­kään etä­nä ta­pah­tu­va ei kor­vaa kas­vo­tus­ten ta­pah­tu­vaa koh­taa­mis­ta.