Otin vit­rii­nis­tä nel­jä A4-ark­kia. Teip­pa­sin ne pe­räk­käin maa­la­rin­tei­pil­lä ja kään­sin niin, et­tä tei­pit jäi­vät ta­ka­puo­lel­le. Etu­puo­lel­le piir­sin pu­nai­sel­la tus­sil­la ai­ka­ja­nan, jon­ka läh­tö­pis­tee­seen kir­joi­tin päi­vä­mää­rän 22.7.2000.

En­sin piir­sin vii­van ylös­päin, sit­ten pa­pe­rin vaih­tu­es­sa alas­päin ja taas ylös­päin. Nel­jän­nen pa­pe­rin lo­pus­sa ai­ka­ja­na päät­tyi pa­pe­rin ala­reu­naan pis­tee­seen, jos­sa on sama päi­vä­mää­rä kuin al­ku­pis­tees­sä, mut­ta vuo­si­lu­ku on eri. Lop­pu­pis­teen koh­dal­la lu­kee 22.7.2020. Sii­nä on mei­dän ta­ri­nam­me, avi­o­liit­tom­me al­ku ja tämä het­ki.

Tein mer­kin­tö­jä ai­ka­ja­naan. En­sin mer­kit­sin sin­ne las­ten syn­ty­mä­a­jat. Mer­kin­tö­jä tuli mel­ko ta­sai­ses­ti koko ajan mat­kal­ta: kym­me­nen las­ta 20 vuo­den ai­ka­na. Kuu­si poi­kaa ja nel­jä tyt­töä.

Seu­raa­vak­si mer­kit­sin Su­vi­seu­rat. Mer­kit­sin mo­lem­pien ra­ken­ta­miem­me ta­lo­jen ja pi­ha­sau­nan val­mis­tus­vuo­det. Kir­joi­tin mie­leen­pai­nu­vim­mat ke­sä­lo­ma­reis­sut, ku­ten vuon­na 2012 teh­ty koko per­heen Uts­jo­en- ja Nor­jan-reis­su. Mer­kit­sin en­sim­mäi­sen yh­tei­sen, kah­des­taan teh­dyn ul­ko­maan­mat­kan.

Nel­jäs­tä pa­pe­ris­ta lop­pui tila kes­ken ai­ka no­pe­as­ti. Oli­si pi­tä­nyt tei­pa­ta toi­set pa­pe­rit sekä ai­ka­ja­nan ylä- et­tä ala­puo­lel­le. En­sim­mäi­si­nä kir­joi­te­tut asi­at oli­vat ai­van ja­nan vie­res­sä, seu­raa­vat jo vä­hän kie­mur­te­li­vat edel­lis­ten teks­tien lo­mas­sa. Jos­ta­kin vä­lis­tä unoh­tui tär­keä ta­pah­tu­ma, jon­ka kir­joi­tin pa­pe­rin ylä­reu­naan, ja ve­din sii­tä pit­kän vii­van ja­nal­le oi­ke­aan koh­taan.

Kun kat­soin ai­ka­ja­naa, huo­ma­sin, et­tä elä­mäm­me on ol­lut ta­pah­tu­ma­ri­kas­ta ja elä­väis­tä. Mo­nes­ti ar­ki­päi­vien sol­ju­es­sa tois­ten­sa kal­tai­si­na eteen­päin tun­tuu, et­tä ei ta­pah­du mi­tään mai­nit­se­mi­sen ar­vois­ta. Nyt nel­jä A4-ark­kia oli­vat täyn­nä. Ta­pah­tu­miin liit­ty­vis­tä tun­teis­ta kir­joit­ta­mi­nen tai piir­tä­mi­nen oli­si vaa­ti­nut vie­lä enem­män pa­pe­ria.

Poh­din, mil­tä ai­ka­ja­na näyt­täi­si, jos sen maa­lai­si. Min­kä vä­ri­nen sii­tä tu­li­si? Rak­kau­den­pu­nais­ta oli­si pal­jon, mut­ta oli­si myös synk­kiä vä­re­jä, su­run, vi­han ja tus­kan sä­vy­jä. En­tä mil­lä vä­ril­lä puo­li­soi­den vä­lis­tä suh­det­ta voi­si ku­va­ta? Sitä tun­net­ta, kun kii­rei­nen ar­ki on etään­nyt­tä­nyt ja yh­täk­kiä yh­tey­den löy­tää­kin ihan pie­nes­tä asi­as­ta.

Vuo­sien­kin pääs­tä hymy ja hy­väk­sy­vä kat­se kas­vat­ta­vat puo­li­soi­den vä­lil­le si­teen, joka on kuin nuo­ri vaa­le­an­vih­reä ver­so. Ar­mo­nau­rin­gon­kel­tai­si­na lois­tai­si­vat Su­vi­seu­ro­jen eh­tool­lis­jo­nos­sa käsi kä­des­sä sei­so­vat, ja yh­tä ai­kaa eh­tool­lis­pöy­tään pol­vis­tu­vat tum­mis­sa aal­lo­kois­sa ry­pe­neet puo­li­sot.

Kau­ka­na At­lan­tin yl­lä kiil­tä­vän ho­pei­set suo­mut pu­to­a­vat si­nis­ten sil­mien pääl­tä, ja puo­li­son har­maa ar­ki­mi­nä hä­vi­ää pok­sah­ta­en val­koi­seen pil­veen. Kau­ka­na jos­sain, mis­sä ko­din elä­mään ei voi vai­kut­taa, huo­maa­kin kat­so­van­sa puo­li­so­aan ihan eri ta­val­la kuin ko­to­na, päh­ki­nän­sä­vyi­sen oven ta­ka­na ole­van tis­ki­ko­neen ää­res­sä. Tu­lee mie­leen An­na-Lo­vii­sa Uu­si-Il­li­kai­sen sa­nat hä­nen ru­nos­saan "Sinä se olit, Ju­ma­la":

Sinä se juu­ri osoi­tit

tämä ih­mi­nen täs­sä

mi­nua var­ten luo­tu,

hä­nen kans­saan tah­don

ma­ja­ni ra­ken­taa,

kul­kea si­nun vii­toit­ta­ma­si tien.

Ete­län kuk­ka­lois­to lois­tai­si hoh­ta­van pink­ki­nä ja vi­o­let­ti­na. Tai­vas kaar­tui­si avi­o­pa­rin pääl­le kirk­kaan­si­ni­se­nä sa­mal­la ta­val­la kuin hää­päi­vä­nä sil­loin jos­kus.

Sii­tä maa­lauk­ses­ta tu­li­si kau­nis. Kak­si­kym­men­tä vuot­ta yh­teis­tä mat­kaa olem­me kul­ke­neet, ja mo­lem­mat olem­me lä­hes­ty­mäs­sä kes­ki-ikää. Tätä elä­män­vai­het­ta, jos­sa ym­mär­rys ja ar­mol­li­suus it­seä sekä toi­sia koh­taan li­sään­tyy mer­kit­tä­väs­ti. Olen sen jo huo­man­nut it­ses­sä­ni.

Tä­hän tun­tee­seen luot­ta­en tie­dän, et­tä seu­raa­vat kak­si­kym­men­tä vuot­ta ovat vie­lä pa­rem­mat kuin nämä men­neet. Tu­le­vai­suu­des­sa toi­von elä­määm­me mur­ret­tu­ja sä­vy­jä, jot­ka vies­ti­vät läm­mös­tä ja ko­dik­kuu­des­ta. Siel­lä tääl­lä voi­si lois­taa kirk­kai­na ok­ra, pet­roo­li ja syk­laa­min­pu­nai­nen.