Täällä jossain Kainuun korvessa nojaan suon reunalla valtavan suureen kiveen, ja katselen suon rannatonta aavaa. Se on autio, mutta ei tyhjä. Suon täyttävät valkoiset kukat niiailevat ja kumartelevat hiljaisessa tuulessa. On tupasvillan, suopursun ja monien muidenkin kasvien kukinta-aika. Suopursujen huumaava tuoksu leijuu ympärilläni. Kukkien kaunein aika on kovin lyhyt. Jo muutamien päivien jälkeen niissä näkyy ”väsymisen” merkit. Kukat nuutuvat ja tippuvat pois. Suolla kasvaa kituliaasti pieniä mäntyjä. Siellä täällä törröttää myös pystyyn kuivuneita, hongittuneita mäntyjä. Kuinkahan vanhoja ne ovat, vuosikymmenien vai vuosisatojen ikäisiä?
Muutaman kuukauden kuluttua on jo syksy. Silloin suon kasvisto vaihtaa väriään. Syksyn pimeät hallayöt palelluttavat sen viimeisetkin kukat. Marraskuussa tulee talvi, lumi peittää jälleen kaiken alleen.
Olen usein asetellut mielessäni lyhyen aikaa kukkivan ja kauniisti hehkuvan kukan kiven päälle. Kuvittelen mielessäni, kuinka asetelmassa näkyy aika ja ikuisuus, sillä kukkien aika on lyhyt ja kiven aika pitkä.
Kivi lienee ollut paikallaan siitä asti, kun ”maa oli autio ja tyhjä” (1. Moos.1:2). Vuosituhansia se on ollut samankokoinen ja samannäköinen. Sadetta on seurannut kuumuudet ja kuivuudet. Syksyt ja talvien kylmyys eivät ole muuttaneet sitä millään tavoin. Tuhansia kertoja viereiselle suolle on saapunut uusi kevät ja kesä, suo on muuttanut muotoaan neljä kertaa vuodessa. Kivi on näyttänyt samalta. Talvella sen laella on ollut vähän lunta. Ei kovin paljoa, sillä talvet kylmät viimat vievät herkästi lumet mennessään viereiselle suolle, joskus johonkin toiseen suuntaan.
”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla” (Saarn. 3:1). Mikä on ihmisen aika? Katsellessani ympärilleni näen vanhoja mäntyjä, joille voi karttua ikää hyvissä olosuhteissa jopa satoja vuosia. Tuulessa havisevat lehtipuut ovat huomattavasti lyhytikäisempiä. Pienet kauniit kukat kukkivat vain hetken, mutta niiden vierellä oleva kivi tuntuu olevan ”ikuinen.” Minä voin käydä parhaassa tapauksessa täällä vielä korkeintaan kahden vuosikymmenen aikana. Kivi oli jo ennen minua, ja samanlainen se on sittenkin, kun minua ei enää ole. Kukat kukkivat täällä kesäisin edelleen, puut vanhenevat ja kasvavat pituutta, kunnes nekin kaatuvat, lahoavat ja maatuvat aloilleen.
Täällä kuvittelen siis olevani ajan ja iäisyyden välissä. Kukat kukkivat, kasvavat uudelleen ja häviävät paljon nopeammin kuin mitä on keskimääräisesti ihmisen ikä. Monet puut kestävät aikaa suunnilleen saman verran kuin ihmiset. Mutta kiven aika on pitkä, se kestää aikaa muuttumatta ikuisuuden alkuun saakka.
Aikaa, ikuisuutta, ihmisen ikää ja kaiken katoavaisuutta ovat ihmiset miettineet jo vuosituhansia sitten. Psalmin kirjoittaja toteaa: ”Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiirit saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet” (Ps. 90:2).
Sama kirjoittaja toteaa ihmisen ajasta: “Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi, mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.” (Ps. 90:5–6)
Kirjoittaja ilmaisee ihmisen ajan vuosina näin: “Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä jos voimamme kestää. – – Ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois. – – Opeta meille, miten lyhyt on aikamme” (Ps.90:10–13).
Tähän suuren kiven vierelle olen metsässä retkeillessäni usein pysähtynyt katsomaan alati muuttuvan, hiljaisen, mutta täynnä elämää olevan suon maisemaa. Täällä olen katsellut kukkien kauneutta, miettinyt niiden iän lyhyyttä, ja pohtinut, miten lähellä meitä kaikkia on katoavaisuus. Täällä olen miettinyt myös ihmisen ikää – ja katsellut kiveä, jonka aika on pitkä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys