Jouni Lesonen
Viisi kilometriä, vielä neljä, kolme, kaksi, enää yksi, sitten olen kotona. Maantien varteen oli pystytetty joskus kauan sitten harmaita kivipylväitä. Korkeutta niillä oli reilu metri, leveyttä vajaa puoli metriä ja syvyyttä noin neljäkymmentä senttiä. Niiden alla oli kivipaasit, jotta ne pysyisivät suorassa ja hyvin pystyssä.
Aika ylös pylvääseen oli naputeltu jollain välineillä kohtuullisen tasainen, noin 30 x 30 sentin kokoinen alue, joka oli maalattu valkoiseksi. Valkoisella pohjalla oli mustalla kaksi lukemaa. Ne ilmoittivat matkan pituutta oikealle ja vasemmalle, johonkin kylään tai kaupunkiin. Alempana kivipaasissa oli pyöreä, punaiseksi maalattu alue, jossa oli valkoisella merkitty tien numero. Näin kulkija tiesi, missä oli matkalla ja kuinka paljon matkaa on jäljellä.
Lapsuuskotini lähellä olevan tien lukemat ilmoittivat matkan Iisalmesta Ouluun. Ouluun päin matkaa oli reilu 150 kilometriä ja Iisalmeen 70 kilometriä. Pylväitä oli kilometrin välein. Kansakouluun, jossa minä, sisarukseni ja naapurien lapset aloitimme opintien, oli matkaa vähä vajaat kuusi kilometriä. Kouluun meitä kuljetettiin taksilla.
Kohtuullisen lähellä koulua oli äitini synnyinkoti, ”mummola”, joksi sitä kodikkaasti kutsuttiin. Jostain syystä tuo kuuden kilometrin matka taivallettiin joskus jalkaisin, talvisin suksilla ja kesäisin polkupyörillä. Pyöräillen se meni kovin nopeasti, matka tuntui lyhyeltä. Lapsena kuuden kilometrin matka kävellen tuntui toivottoman pitkältä. Kävely väsytti. Mielessä toistui huokaus: tämä ei pääty koskaan. Matkaa laskettiin pylväistä: seuraavasta pylväästä tiesi, että matkaa on kilometri vähemmän jäljellä. Kai se lohdutti. Aina matka lopulta päättyi. Koulun ja kodin välillä ehdin siis laskea viiteen.
Joskus lapsena matkustimme linja-autossa läheisimpään kirkonkylään, Vieremälle, ja toisinaan jopa Iisalmeen saakka. Auton ikkunasta katsoen matka taittui nopeasti. Kilometripylväät suorastaan vilisivät silmissä, ja kolmenkymmenen kilometrin matka tuntui päättyvän liian nopeasti. Linja-autossa matkustaminen oli jännittävää ja kivaa. Myöhemmin tuosta 30 kilometrin matkasta tuli koulumatkani.
Oletko sinä koskaan nähnyt noita kivisiä kilometripylväitä? Vielä 1970-luvulla niitä oli Suomen teiden varsilla 7 500 kappaletta. Nykyisin niitä on enää muutamia jäljellä. Matkaopasteiksi niitä ei ole enää tarkoitettu vuosikymmeniin. Viimeiset kiviset pylväät ovat muistuttamasta menneestä ajasta. Myöhemmin museovirasto on julistanut jäljellä olevat kiviset kilometripylväät historiallisen ajan muinaisjäännöksiksi. Niiden aika Suomen maanteiden varsilla jäi varsin lyhyeksi; pääosin ne pystytettiin 1920–1930 luvuilla. Vanhimmilla kivisillä pylväillä on ikää jo tuhansia vuosia. Tiedetään, että ensimmäiset kivipylväät on pystytetty Rooman valtakunnan aikaan Via Appian tien varteen. (Wikipedia.)
– –
Tämä on viimeinen blogini Päivämiehen verkkolehdessä. Tahdon nyt tehdä kanssasi pienen matkan menneisyyteen.
Kolmen vuoden ajan olen kirjoittanut jostain aiheesta kuukauden välein. Siis kolmekymmentäkuusi kertaa. Palataan yhdessä hetkeksi tuolle matkalle ja pysähdytään muutamien ”kilometripylväiden” kohdalla.
Aloittaessani oli ensimmäisessä pylväässä matkaa takana nolla ja edessä 36. Silloin matka näytti toivottoman pitkältä. On se siltä tuntunut joskus matkan varrellakin.
Kuudennen pylvään kohdalla ”keskustelin” kanssanne elämää pitemmästä tarinasta. Neljännentoista pylvään kohdalla lukee: ”Tähän päättyi kesä.” Se oli vähän surullinen tarina. Kahdeskymmeneskuudes oli muistelua kaupungista, josta opetuslapset sanoivat: ”Opettaja, katso! Mitkä kivet, mikä rakennus!" Vastaus ihasteluun oli: ”Kaikki revitään maahan.” Kolmaskymmenes kertomus oli kiven pitkästä ajasta – kuten tämä viimeinen tarinakin. Ehkä pysähdyit aikoinaan niiden muidenkin pylväiden kohdalla lukemaan, mitä niihin oli kirjoitettu.
Nyt olemme jo viimeisen pylvään kohdalla. Siinä on taaksepäin lukema 36 ja eteenpäin nolla. Yhteinen kolmen vuoden matkamme siis päättyy. Matka oli välillä kevyttä ja helppoa, joskus tahmeaa ja tuulisen tuntuista. Tänään, perille päästyäni, tunnen iloa ja helpotusta, ehkä vähän myös haikeutta.
Meillä on kuitenkin vielä yksi yhteinen matka kesken, vaikka emme toisiamme edes tunne. Se on matka, jonka varrella näemme vain taaksepäin: tähän asti kuljetun matkan pituuden ja kauneuden iloineen ja suruineen. Edessäpäin olevan matkan pituudesta emme tiedä yhtään kilometriä, emmekä yhtään päivää.
Tärkein opaste tämän matkan varrella on Jumalan sana. Anna sen johtaa elämääsi. Jumalan sanan neuvot ja ohjeet ovat kuin kiveen hakatut. Älä anna niiden muuttua sydämessäsi, äläkä pyri muuttamaan niitä. Kulje niiden opastamana eteenpäin.
Tämäkin matka voi tuntua välillä tahmealta ja raskaalta. Joskus se kuitenkin päättyy. Kerran on edessä viimeinen pylväs, jossa näkyy lukemat taakse- ja eteenpäin. Edessä oleva luku on silloin nolla. Matka on jäänyt onnellisesti taakse. Arvoisa blogini lukija, Hyvää kotimatkaa sinulle, perille saakka.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys