Häikäisevän kirkkaita, valkoisia kukkia, hehkuvan punaisia ja kirkkaan sinisiä kukkia, valkoisia nauhoja ja tuoreita, vihreitä havuja. Taustana synkkä, lokakuun lopun sysipimeä yö. Vuosia sitten kävin yöllä hautausmaalla kuvaamassa. Hain tulevaa saarnaani varten vahvoja kontrasteja, mielikuvia, joissa näkyvät pimeys, valkeus, kirkkaus ja synkkyys. Sain ne kaikki tuohon kyseiseen kuvaan.
Toukokuussa ei ole yölläkään pimeää. Häikäisevän kirkkaana aamuna olen lähdössä kävelylle. Harvoin kuuntelen kävellessä muuta kuin luonnon ääniä, mutta tällä kertaa korvallani on kuuloke. Kuuntelen puhelimen välityksellä aamun uutisia. Euroopassa ollaan huolissaan taloudesta, asunnottomista, työttömyydestä ja köyhyydestä, jossain muualla näiden lisäksi sodista ja päivittäisestä väkivallasta. Kotimaassa kiistellään ja keskustellaan vahvoin äänenpainoin Euroopan yhteisestä taloudesta.
Toisella korvalla kuulen kainuulaisen luonnon kevätaamuun heräämisen. Metsässä on vielä pienin rippein varjoissa lunta. Purot lirittelevät iloisesti kohden suurta vettä, isot ja pienet linnut laulavat. Kuuntelen teerien kukerrusta.
Teen mielessäni aikamatkan. Harppaan kuudenkymmenen vuoden taakse. Sinne jonnekin, josta ensimmäiset selkeät muistikuvani ovat. Muistelen helteistä heinäkuun iltaa, jolloin nuorin veljistäni kastettiin. Viisikymmentäseitsemän vuotta myöhemmin olin kantamassa häntä hautaan. Kirkkaassa elokuun päivässä vuorottelivat valot ja varjot.
Kuuntelen edelleen uutisia ja luonnon ääniä. Muistoissani siirryn pienin harppauksin lähemmäksi tätä aikaa ja tätä hetkeä.
Aamulla, vähän ennen kävelylle lähtöä osallistuin somessa keskusteluun. Siinä kysyttiin: ”Miksi asut Kainuussa?” Vastasin kysymykseen. Viisikymmentä vuotta sitten tulin tänne Savon puolelta, aivan läheltä Kainuun rajaa. Täällä olen tehnyt työni, täällä olen perustanut perheen yhdessä puolisoni kanssa, täällä olemme kasvattaneet lapsemme, rakentaneet talomme. Elämäni ja elämämme ovat täällä.
Tunnen omakseni Kainuun marssin sanat ja sävelen. ”Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa. – – Meidänpä vapautta vaarat on nää. – – Meille myös kevätkin keijunsa toi. – – Kolkassa synkeän syntymämaan, pirttimme piilköhöt paikoillaan.”
Kainuulla on omat huolensa. Väki vähenee ja vanhenee, nuoret muuttavat pois eivätkä palaa takaisin. Maakunnassa on puutetta erikoisammattien osaajista, mutta samaan aikaan on työttömyyttä. Kainuun ”sairastavuusindeksi” on korkea. Samoja haasteita löytyy monista muistakin maakunnista. Kaikesta kuulemastani ja muistamistani yleisistä huolenaiheista huolimatta tunnen kotiutuneeni Kainuuseen. Olen kainuulainen.
Uutiset loppuvat, suljen kuulokkeen ja kuuntelen keväistä luontoa. Kävelen ja jatkan alkamaani aikamatkaa. Pian olenkin jo tässä ajassa. Mikä on matkalla muuttunut? Tunnen, että parempaan suuntaan on tultu. Vertaan omaa lapsuuttani tässä ajassa lapsuuttaan eläviin. Mielestäni lähes kaikki asiat ovat nykyisin paremmin kuin silloin ennen. Myös lastemme ja lastemme lasten elämä ja tulevaisuus näyttää hyvältä ja valoisalta. Meitä kaikkia varten Jumalalla on suunnitelma, tulevaisuus ja toivo (Jer. 29:11).
Runsaan kuudenkymmenen vuoden matkaa miettiessäni, aikamatkalta tähän päivää saapuessani tunnen iloa, kiitollisuutta ja hyvää mieltä. Tunnen niin paljon, että kaivan puhelimen taskusta, etsin virren ja laitan sen soimaan kuulokkeeseen.
”Haltuusi uskon koko elämäni, henkeni, voimani ja tehtäväni. Oi, siunaa työni kunniaksesi ja lähimmäisenikin parhaaksi.” Kuuntelen virren eri esittäjien laulamana useampaan kertaan. Toivon mielessäni, että mahdollisimman monet ihmiset voisivat sydämestään asti yhtyä virteen. ”Yhdessä kristikunta kaikkialla, etelän, pohjan, idän, lännen alla, sinulle, Kristus, tuokoon kiitoksen, Isälle ylistyksen ikuisen.” (Vk. 326:7,9.)
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys