Häi­käi­se­vän kirk­kai­ta, val­koi­sia kuk­kia, heh­ku­van pu­nai­sia ja kirk­kaan si­ni­siä kuk­kia, val­koi­sia nau­ho­ja ja tuo­rei­ta, vih­rei­tä ha­vu­ja. Taus­ta­na synk­kä, lo­ka­kuun lo­pun sy­si­pi­meä yö. Vuo­sia sit­ten kä­vin yöl­lä hau­taus­maal­la ku­vaa­mas­sa. Hain tu­le­vaa saar­naa­ni var­ten vah­vo­ja kont­ras­te­ja, mie­li­ku­via, jois­sa nä­ky­vät pi­meys, val­keus, kirk­kaus ja synk­kyys. Sain ne kaik­ki tuo­hon ky­sei­seen ku­vaan.

Tou­ko­kuus­sa ei ole yöl­lä­kään pi­me­ää. Häi­käi­se­vän kirk­kaa­na aa­mu­na olen läh­dös­sä kä­ve­lyl­le. Har­voin kuun­te­len kä­vel­les­sä muu­ta kuin luon­non ää­niä, mut­ta täl­lä ker­taa kor­val­la­ni on kuu­lo­ke. Kuun­te­len pu­he­li­men vä­li­tyk­sel­lä aa­mun uu­ti­sia. Eu­roo­pas­sa ol­laan huo­lis­saan ta­lou­des­ta, asun­not­to­mis­ta, työt­tö­myy­des­tä ja köy­hyy­des­tä, jos­sain muu­al­la näi­den li­säk­si so­dis­ta ja päi­vit­täi­ses­tä vä­ki­val­las­ta. Ko­ti­maas­sa kiis­tel­lään ja kes­kus­tel­laan vah­voin ää­nen­pai­noin Eu­roo­pan yh­tei­ses­tä ta­lou­des­ta.

Toi­sel­la kor­val­la kuu­len kai­nuu­lai­sen luon­non ke­vä­taa­muun he­rää­mi­sen. Met­säs­sä on vie­lä pie­nin rip­pein var­jois­sa lun­ta. Pu­rot li­rit­te­le­vät iloi­ses­ti koh­den suur­ta vet­tä, isot ja pie­net lin­nut lau­la­vat. Kuun­te­len tee­rien ku­ker­rus­ta.

Teen mie­les­sä­ni ai­ka­mat­kan. Harp­paan kuu­den­kym­me­nen vuo­den taak­se. Sin­ne jon­ne­kin, jos­ta en­sim­mäi­set sel­ke­ät muis­ti­ku­va­ni ovat. Muis­te­len hel­teis­tä hei­nä­kuun il­taa, jol­loin nuo­rin vel­jis­tä­ni kas­tet­tiin. Vii­si­kym­men­tä­seit­se­män vuot­ta myö­hem­min olin kan­ta­mas­sa hän­tä hau­taan. Kirk­kaas­sa elo­kuun päi­väs­sä vuo­rot­te­li­vat va­lot ja var­jot.

Kuun­te­len edel­leen uu­ti­sia ja luon­non ää­niä. Muis­tois­sa­ni siir­ryn pie­nin harp­pauk­sin lä­hem­mäk­si tätä ai­kaa ja tätä het­keä.

Aa­mul­la, vä­hän en­nen kä­ve­lyl­le läh­töä osal­lis­tuin so­mes­sa kes­kus­te­luun. Sii­nä ky­syt­tiin: ”Mik­si asut Kai­nuus­sa?” Vas­ta­sin ky­sy­myk­seen. Vii­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten tu­lin tän­ne Sa­von puo­lel­ta, ai­van lä­hel­tä Kai­nuun ra­jaa. Tääl­lä olen teh­nyt työ­ni, tääl­lä olen pe­rus­ta­nut per­heen yh­des­sä puo­li­so­ni kans­sa, tääl­lä olem­me kas­vat­ta­neet lap­sem­me, ra­ken­ta­neet ta­lom­me. Elä­mä­ni ja elä­mäm­me ovat tääl­lä.

Tun­nen omak­se­ni Kai­nuun mars­sin sa­nat ja sä­ve­len. ”Kuul­kaa kor­peim­me kuis­kin­taa, jyl­hien jär­vien lois­kin­taa. – – Mei­dän­pä va­paut­ta vaa­rat on nää. – – Meil­le myös ke­vät­kin kei­jun­sa toi. – – Kol­kas­sa syn­ke­än syn­ty­mä­maan, pirt­tim­me piil­kö­höt pai­koil­laan.”

Kai­nuul­la on omat huo­len­sa. Väki vä­he­nee ja van­he­nee, nuo­ret muut­ta­vat pois ei­vät­kä pa­laa ta­kai­sin. Maa­kun­nas­sa on puu­tet­ta eri­koi­sam­mat­tien osaa­jis­ta, mut­ta sa­maan ai­kaan on työt­tö­myyt­tä. Kai­nuun ”sai­ras­ta­vuu­sin­dek­si” on kor­kea. Sa­mo­ja haas­tei­ta löy­tyy mo­nis­ta muis­ta­kin maa­kun­nis­ta. Kai­kes­ta kuu­le­mas­ta­ni ja muis­ta­mis­ta­ni ylei­sis­tä huo­le­nai­heis­ta huo­li­mat­ta tun­nen ko­tiu­tu­nee­ni Kai­nuu­seen. Olen kai­nuu­lai­nen.

Uu­ti­set lop­pu­vat, sul­jen kuu­lok­keen ja kuun­te­len ke­väis­tä luon­toa. Kä­ve­len ja jat­kan al­ka­maa­ni ai­ka­mat­kaa. Pian olen­kin jo täs­sä ajas­sa. Mikä on mat­kal­la muut­tu­nut? Tun­nen, et­tä pa­rem­paan suun­taan on tul­tu. Ver­taan omaa lap­suut­ta­ni täs­sä ajas­sa lap­suut­taan elä­viin. Mie­les­tä­ni lä­hes kaik­ki asi­at ovat ny­kyi­sin pa­rem­min kuin sil­loin en­nen. Myös las­tem­me ja las­tem­me las­ten elä­mä ja tu­le­vai­suus näyt­tää hy­väl­tä ja va­loi­sal­ta. Mei­tä kaik­kia var­ten Ju­ma­lal­la on suun­ni­tel­ma, tu­le­vai­suus ja toi­vo (Jer. 29:11).

Run­saan kuu­den­kym­me­nen vuo­den mat­kaa miet­ties­sä­ni, ai­ka­mat­kal­ta tä­hän päi­vää saa­pu­es­sa­ni tun­nen iloa, kii­tol­li­suut­ta ja hy­vää miel­tä. Tun­nen niin pal­jon, et­tä kai­van pu­he­li­men tas­kus­ta, et­sin vir­ren ja lai­tan sen soi­maan kuu­lok­kee­seen.

”Hal­tuu­si us­kon koko elä­mä­ni, hen­ke­ni, voi­ma­ni ja teh­tä­vä­ni. Oi, siu­naa työ­ni kun­ni­ak­se­si ja lä­him­mäi­se­ni­kin par­haak­si.” Kuun­te­len vir­ren eri esit­tä­jien lau­la­ma­na use­am­paan ker­taan. Toi­von mie­les­sä­ni, et­tä mah­dol­li­sim­man mo­net ih­mi­set voi­si­vat sy­dä­mes­tään as­ti yh­tyä vir­teen. ”Yh­des­sä kris­ti­kun­ta kaik­ki­al­la, ete­län, poh­jan, idän, län­nen al­la, si­nul­le, Kris­tus, tuo­koon kii­tok­sen, Isäl­le ylis­tyk­sen ikui­sen.” (Vk. 326:7,9.)