Pie­ni tyt­tö is­tuu olo­huo­neen ma­tol­la. Kir­ja on jal­ko­jen pääl­lä niin, et­tä vain var­paat ovat nä­ky­vis­sä. Mää­rä­tie­toi­ses­ti ty­tär kään­te­lee si­vu­ja. Vä­lil­lä lii­ke py­säh­tyy, kun sil­miin osuu jo­kin kiin­nos­ta­va kuva. Pyy­le­vä ole­mus ku­mar­tuu eteen­päin, etu­sor­mi tök­säh­tää kir­jaan: ”Kuk­ka!”

Is­tun kei­nu­tuo­lis­sa ja olen lu­ke­vi­na­ni jo­tain täh­del­lis­tä. Hil­jal­leen olen jou­tu­nut te­ke­mään ti­laa ha­vain­nol­le, et­tä on vii­saam­paa an­taa ai­kaa omien las­ten tou­hu­jen kuin vaik­ka­pa päi­vän­po­liit­ti­sen kes­kus­te­lun seu­raa­mi­sel­le. Leh­tien si­vuil­ta löy­tää vain si­vu­seik­ko­ja, kun vaih­to­eh­to­na on las­ten elä­män ha­vain­noin­ti.

Pik­ku­tyt­tö aloit­taa lau­lun. Sen sa­nat ovat loh­dul­li­set: ”Ei oo mi­tään hä­tää.” Sitä on tul­lut täl­le­kin mu­ru­sel­le tois­tet­tua, jos ko­to­na on sat­tu­nut haa­ve­rei­ta. Mie­tin, mi­tä­hän hä­tää lap­si tar­koit­taa. Mi­tä­pä pik­kui­nen tyt­tö­se­ni ym­mär­täi­si mis­tään hä­däs­tä? Hä­nel­le riit­tää, kun maha on täyn­nä ja olo on puh­das. Van­hem­man lä­hei­syy­des­sä on hyvä ol­la. Lap­si elää täs­sä ja nyt. Maa­il­ma on hä­nel­le lii­kut­ta­van yk­sin­ker­tai­nen.

It­se on­nis­tun nä­ke­mään maa­il­man ko­vin mo­ni­mut­kai­se­na. Asun­to­vel­ka pai­naa pääl­le. Re­mon­toi­da­kin pi­täi­si. Au­ton kat­sas­tus lä­he­nee. Asi­a­lis­tal­la on sitä ja tätä. Vii­me syk­sy­nä pois nuk­ku­nut isä­ni­sä­ni sa­noi vii­mei­siä ker­to­ja kes­kus­tel­les­säm­me, et­tä elä­män oli­si voi­nut elää vä­hem­mäl­lä­kin huo­leh­ti­mi­sel­la. Lap­si ei älyä huo­leh­tia. Van­hus äly­ää huo­lien suh­teel­li­suu­den. Ei oo mi­tään hä­tää, se on vies­ti elä­män mo­lem­mis­ta päis­tä.

Kris­tus aset­ti lap­sen us­kon esi­ku­vak­si. Täl­lä hän tar­koit­ti sitä, et­tä us­ko­mi­ses­ta ei pidä teh­dä lii­an mo­ni­mut­kais­ta. On vain luo­tet­ta­va. Täl­lai­nen luot­ta­mus pe­las­taa pal­jol­ta, niin elä­mäs­sä kuin sen päät­ty­es­sä­kin. Joi­ta­kin viik­ko­ja sit­ten ta­pa­sin vii­meis­tä ker­taa äi­di­ni­sä­ni. Muis­ti oli van­hal­la mie­hel­lä jo ha­ta­ra, mut­ta tär­keim­mät asi­at oli­vat mie­les­sä kirk­kaa­na. Hy­väs­tel­les­säm­me hän va­kuut­ti, et­tä kaik­ki on hy­vin. Kuo­le­va van­hus hy­myi­li, vaik­ka mi­nua it­ket­ti. Tämä mie­leen­pai­nu­va koh­taa­mi­nen osoit­ti, et­tä kun on rau­ha Ju­ma­lan kans­sa, ei ole mi­tään hä­tää.