Lapin yliopistossa on alkanut tutkimushanke, jossa tavoitteena on selvittää lestadiolaisuuden yhteiskunnallisia vaikutuksia. Eräs mielenkiinnon kohde ovat kunnallispolitiikassa ja liike-elämässä kenties esiintyvät lestadiolaisten verkostot. Projektin vetäjä Tapio Nykänen sanoo tavoitteeksi erilaisten stereotypioiden ja ehkä väärienkin lestadiolaisuutta koskevien käsitysten uudelleenvalottamisen. Haluan toivottaa näille tavoitteille menestystä.
Yhteiskuntatieteen näkökulmastahan varsinkin vanhoillislestadiolaisuus on houkutteleva tutkimuskohde. Maallistuneessa valtakulttuurissa liike on saareke, joka pitäytyy Raamatussa, vaikka maailma ympärillä muuttuu. Avioliittoinstituutiota ja ydinperhettä kunnioitetaan enemmän kuin ympäröivässä yhteiskunnassa. Perhe ja suku merkitsevät useimmille vanhoillislestadiolaisille paljon. On ymmärrettävää, että muodostuu sekä paikallisia että laajempia verkostoja. Yhteinen usko luo pohjan keskinäiselle luottamukselle. Olisi merkillistä, jos tiede ei olisi kiinnostunut tällaisista ilmiöistä.
Melkein tekisi mieleni itsekin lähteä tekemään tutkimusta. Yhteiskuntatieteisiin hairahtaneena ei voi olla näkemättä herätysliikettä vaikkapa sosiologisten kysymyksenasettelujen valossa. Olen kuitenkin huomannut, ettei päteväkään tieteellinen teksti tavoita herätysliikkeen sisäistä todellisuutta. Kun uskon, että Jumalan valtakunta on tässä joukossa, muuttuvat tieteelliset havainnot toisarvoisiksi.
Ajattelen, että hengellisen ja valtiotieteellisen käsitemaailman yhdistäminen ei ole mahdollista. Ja jotta en sotkisi omaa päätäni niiden erottamisella, pysyttelen turvallisen matkan päässä rajapinnasta. On henkilökohtaisen uskon kannalta hedelmällisempää keskittyä uskonkysymyksiin kuin kiinnittää liiaksi huomiota herätysliikkeen yhteiskunnalliseen olemukseen. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö mielelläni vastaisi tutkijoiden kysymyksiin. Tosin omissa verkostoissani ei ole poliittisia tai liike-elämän tuomia suhteita.
Joskus tieteellinen askartelu minulle rakkaan liikkeen äärellä on jopa ärsyttänyt. Kun tutkimus ei varsinaisesti ole kiinnostunut hengellisestä sisällöstä, on tullut olo, että tutkijat ymmärtävät tarkoituksella väärin. Mutta on huomioitava, että tutkija ei tarkastele sitä, mikä on uskovalle kaikkein tärkeintä.
Harvassa ovat ne lestadiolaisuutta tutkineet, joilla ei ole henkilökohtaista kosketusta liikkeeseen. Henkilökohtainen suhde tekee tutkimusotteesta helposti sympaattisen tai poleemisen. Tapio Nykäsen väitöskirja Kahden valtakunnan kansalaiset (Rovaniemi 2012) oli tässä suhteessa mielestäni onnistuneen neutraali.
On hyvä, jos tieteellinen tutkimus lisää yleistä tietoisuutta ja ymmärrystä vanhoillislestadiolaisuudesta. Ei ole mahdotonta, että esille tulee myös epämieluisia asioita. Sellaiset on kohdattava avoimesti keskustellen ja niin, ettemme tingi Jumalan sanasta. Jään mielenkiinnolla odottamaan, millaista jälkeä Lapin yliopiston tutkimushankkeesta syntyy.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys