Uu­teen vuo­teen siir­ty­mi­nen aloit­taa mon­ta uut­ta han­ket­ta. Tam­mi­kuus­sa on tuo­reut­ta: uu­sia mah­dol­li­suuk­sia, uu­sia al­ku­ja. Il­ma on sa­ke­a­naan uu­den­vuo­den­lu­pauk­sia. Pää­tim­me eka­luok­ka­lai­sen kans­sa aloit­taa kil­pai­lu­hen­ki­sen kark­ki­la­kon. Voit­ta­ja on se, jon­ka lak­ko pet­tää vii­mei­se­nä. An­ka­ra on kiel­täy­myk­sen tie.

Ai­ka ku­luu, maa­il­ma muut­tuu – vaan muut­tuu­ko se pa­rem­mak­si? Muut­tuu­ko ih­mi­nen pa­rem­mak­si? Ky­sy­mys in­hi­mil­li­ses­tä edis­tyk­ses­tä on kieh­to­va, var­sin­kin, kun muu­tos­ta pa­rem­paan pi­de­tään it­ses­tään­sel­vyy­te­nä. Kan­nat­taa sil­ti pi­tää pää kyl­mä­nä, vaik­ka ym­pä­ril­lä on en­tis­tä enem­män tie­to­lii­ken­teen siir­to­no­peut­ta ja tek­nis­tä edis­tys­tä.

Raa­mat­tu ker­too mo­nes­sa koh­das­sa ih­mis­ten heik­kou­des­ta, ah­neu­des­ta ja ka­teu­des­ta. Ku­nin­gas Daa­vid sor­tui huo­ruu­teen ja mur­haan. Vii­saa­na pi­de­tyn Sa­lo­mon­kin sy­dän kään­tyi pois Ju­ma­las­ta. Kain oli ka­teel­li­nen ja sik­si sur­ma­si vel­jen­sä Aa­be­lin. On­ko pi­det­tä­vä edis­tyk­se­nä sitä, et­tä so­tia käy­dään jou­si­pys­sy­jen si­jaan ko­ne­ki­vää­reil­lä?

Ru­noi­li­ja Ei­no Lei­no, jon­ka tuo­tan­nos­ta pi­dän pal­jon, ereh­tyi kir­joit­ta­es­saan, et­tei ku­kaan ole paha vaan toi­nen on vain tois­ta hei­kom­pi. Aja­tus on mie­les­tä­ni kau­nis mut­ta epä­to­si. Ih­mi­nen toki ky­ke­nee hy­viin te­koi­hin, mut­ta pe­rus­tai­pu­mus­taan hän ei voi muut­taa. ”En tee sitä hy­vää, mitä tah­don, vaan sitä pa­haa, mitä en tah­do. Mut­ta jos teen sitä, mitä en tah­do, en tee sitä enää it­se, vaan sen te­kee mi­nus­sa asu­va syn­ti” (Room. 7: 19, 20).

Ih­mi­nen voi se­lit­tää pa­huu­den tyh­jäk­si väit­tä­mäl­lä, et­tei hy­vää ja pa­haa ole ole­mas­sa­kaan, vaan et­tä jo­kai­nen voi mää­ri­tel­lä ne it­sel­leen so­pi­val­la ta­val­la. Täl­löin mo­raa­li ja etiik­ka ovat ih­mis­läh­töi­siä ja ajas­ta riip­pu­vai­sia. Ajat­te­luun si­säl­tyy ole­tus ih­mi­sen muut­tu­mi­ses­ta pa­rem­mak­si.

Raa­mat­tu ei tue täl­lais­ta nä­ke­mys­tä. Kris­ti­nus­kon mu­kaan on ole­mas­sa hyvä ja paha. Pa­haa voi sa­noa van­ha­nai­kai­ses­ti myös syn­nik­si. Syn­ti erot­taa ih­mi­sen Ju­ma­las­ta. Se vie mei­dät hä­nes­tä eril­leen ja te­kee meis­tä eri­lai­sia hä­neen ver­rat­tu­na; Ju­ma­las­sa ei ole syn­tiä.

Syn­ti­syy­tem­me ei suin­kaan tee mah­dot­to­mak­si tai tyh­jäk­si pon­nis­te­lua pa­rem­man maa­il­man puo­les­ta. Yh­teis­kun­nal­li­ses­sa mie­les­sä voim­me ol­la hy­viä ih­mi­siä vaik­ka hen­gel­li­ses­sä mie­les­sä em­me. Ar­ki­sen aher­ruk­sem­me ar­vo hei­jas­tuu ar­keem­me, ei sii­hen, et­tä voi­sim­me työl­läm­me an­sai­ta au­tuut­ta.

Us­kon, et­tä Kris­tus on syn­nit­tö­mäl­lä va­el­luk­sel­laan ja kuo­le­mal­laan voit­ta­nut syn­nin val­lan. Tämä on se an­sio, jon­ka pe­rus­teel­la ja jo­hon us­ko­mal­la ih­mi­nen pää­see syn­neis­tään.

En suh­tau­du op­ti­mis­ti­ses­ti ih­mis­kun­nan mah­dol­li­suuk­siin pääs­tä eroon kur­juu­des­ta ja so­dis­ta. Sil­ti toi­von, et­tä on­gel­miin yri­te­tään saa­da rat­kai­su­ja. Eh­kä maa­il­man­ku­va­ni on hiu­kan kum­mal­li­nen. It­se kut­sun sitä kyy­ni­sek­si op­ti­mis­mik­si.

Yh­den mie­hen kar­kin syön­nin vä­he­ne­mi­nen tai jopa lop­pu­mi­nen on mah­dol­li­suuk­sien ra­jois­sa. Vaik­ka maa­il­ma ei tä­nä­kään vuon­na vält­tä­mät­tä muu­tu en­tis­tä pa­rem­mak­si, ar­vo­kas­ta on kui­ten­kin se, et­tä yri­täm­me teh­dä hy­vää toi­sil­lem­me. Olen huo­man­nut, et­tä op­ti­mis­ti­sen ot­teen säi­lyt­tä­mi­seen aut­taa las­ten kas­va­mi­sen seu­raa­mi­nen – ja toi­vo sii­tä, et­tä lo­pul­ta mi­nun käy hy­vin. Epä­täy­del­li­se­nä ih­mi­se­nä voin luot­taa Kris­tuk­sen täy­del­li­seen an­si­oon.