Olen huomannut, että kannattaa hankkia sellaisia harrastuksia, joihin ei perhe-elämän tiimellyksessä hupene määrättömästi aikaa. Oman mielen virkistäminen ei aina vaadi päivien kalareissua, vaan jo tunnin mittainen lenkki muuttaa elämän palikoita kummasti eri asentoon.
Mieli pysyy virkeänä myös silloin, kun jaksaa tarttua pikkuasioihin. Vauvan vaippoja vaihtaessa voi vaikkapa pohtia sanojen merkityksiä. Eräs huomioni vanginneista sanoista on kunnianhimo. En tosin ole varma, pitäisikö tuo kirjoittaa yhteen vai erikseen.
Kun luonnehditaan jotakuta ihmistä kunnianhimoiseksi, pyritään yleensä luomaan positiivisia mielikuvia. Joku on kunnianhimoinen ammattiurallaan, joku opiskelee kunnianhimoisesti. Vähän aikaa sitten kuulin uusia hiilidioksidin päästötavoitteita luonnehdittavan kunnianhimoisiksi. Väkisinkin tulee kysyneeksi, keneltä kunniaa milloinkin tulee ja millä perusteella?
Onko kunnioitettvaa, että joku uhraa koko muun elämänsä saavuttaakseen komean työuran? Huippu-urheilijat ja poliitikot muistavat voiton hetkinä kiittää läheisiään, mutta kiittävätkö läheiset kunniasta?
Kuulen markkinatalousmiesten vastalauseen: ilman kunnianhimoa ja kilpailua ei ole kehitystä. Eipä varmaan olisikaan, ainakaan sellaista, jota olemme joutuneet ja päässeet näkemään. Ihmisraukka on vain kovin huono tekemään rajaa ahkeruuden ja kunnian- tai rahanhimon välille. Onko jatkuvasti yli 15-tuntisia työpäiviä paiskiva yrittäjä pelkästään ahkera? Minusta kunnian himoa ei pidäkään sekoittaa ahkeruuteen. Sen sijaan kunnian himo ja kunnianhimo kannattaa edes joskus rinnastaa.
Kristillisyydessämme on joskus ollut tapana sanoa jonkun päässeen kunniaan, kun elämä on päättynyt. Kysymys on sellaisesta kunniasta, jota eivät tiede- tai yhteiskunnat myönnä. Usein arjen tiimellyksessä takerrun tarpeellisiin ja tarpeettomiin pikkuasioihin. Aikajana tahtoo olla kovin lyhyt. Jos sitä jaksaa venyttää, alkavat maalliset pikkukunniatkin tuntua vähemmän tärkeiltä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys