Olet­ko kos­kaan ilah­tu­nut sii­tä, et­tä si­nua ter­veh­di­tään? Koh­taa­mi­sis­sam­me pi­däm­me jon­kin­lais­ta re­a­goin­tia niin luon­nol­li­se­na, et­tem­me erik­seen edes re­kis­te­röi ter­veh­dys­tä. Se yk­sin­ker­tai­ses­ti kuu­luu asi­aan. Vas­ta ter­veh­dyk­sen puut­tu­mi­nen saat­taa kiin­nit­tää huo­mi­o­ta.

Muis­tan kui­ten­kin erään ti­lan­teen, jos­sa ter­veh­dys jäi mie­leen. Olim­me vas­ti­kään muut­ta­neet uu­del­le paik­ka­kun­nal­le. En odot­ta­nut tör­mää­vä­ni kau­pun­gil­la tut­tui­hin, mut­ta niin vain sei­soi Pris­man mai­to­hyl­ly­jen edes­sä Hei­no, jon­ka tun­sin edel­li­sel­tä asuin­paik­ka­kun­nal­ta­ni. Iloi­nen hymy ja sy­dä­mel­li­nen ter­veh­dys ai­van ar­ki­ses­sa pai­kas­sa tun­tui­vat hy­väl­tä. Hei­no oli liik­keel­lä työ­a­si­ois­sa, minä os­ta­mas­sa täy­den­nys­tä näl­käi­sel­le pe­su­eel­le­ni.

Voi­si kir­joit­taa pit­käs­ti­kin sii­tä, mil­lai­sia mer­ki­tyk­siä on eri ta­voil­la ter­veh­tiä. Toi­si­naan riit­tää pelk­kä moi, jos­kus taas muo­dol­li­sem­pi tapa tun­tuu luon­te­vam­mal­ta. Vas­taa­mat­ta jät­tä­mi­nen on louk­kaa­vaa. On tär­ke­ää osa­ta va­li­ta kai­kis­ta ter­veh­ti­mi­sen ta­vois­ta sel­lai­nen, jol­la ei ai­heu­ta vas­ta­puo­lel­le häm­men­nys­tä. Ha­lauk­set ovat tul­leet muo­tiin, mut­ta en ota koh­da­tes­sa mie­lel­lä­ni nii­tä vas­taan, pait­si vai­mol­ta. Myös äi­ti­muo­rin ja ano­pin ha­lauk­set me­net­te­le­vät. Kuu­si­vuo­ti­aan tyt­tä­re­ni kans­sa ter­veh­dim­me niin kuin ton­tut kuu­lem­ma ter­veh­ti­vät: hie­rom­me ne­niä vas­tak­kain ja nau­ram­me.

Van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­des­sa on oma ta­pan­sa ter­veh­tiä. Pie­nes­tä pi­tä­en lap­set op­pi­vat kät­te­le­mään ja sa­no­maan Ju­ma­lan ter­ve. Ter­veh­dyk­seen si­säl­tyy sekä us­kon tun­nus­ta­mi­nen et­tä halu kuul­la toi­sel­ta sama vies­ti. Ky­sy­myk­ses­sä ei si­ten ole pelk­kä kult­tuu­ri­nen tapa.

Hy­väs­tel­les­sä toi­vo­tam­me Ju­ma­lan rau­haa. Sa­noi­hin si­säl­tyy sekä siu­naus et­tä ru­kous. Mi­nus­ta on hie­noa, kun tei­ni­po­jat mu­ka­van il­lan­viet­ton­sa päät­teek­si hy­väs­te­le­vät toi­sen­sa kä­des­tä pi­tä­en. Ei hei­tä ku­kaan sel­lai­seen pa­ko­ta. Lip­pis­päi­set skeit­ti­po­jat toi­vot­ta­vat toi­sil­leen Ju­ma­lan rau­haa!

Mo­nes­ti us­ko­vais­ten ter­veh­dys on vain ly­hyt nyök­käys, esi­mer­kik­si kau­pun­gil­la koh­dat­ta­es­sa. Mut­ta se­kin on pal­jon: jo kat­se voi ker­toa, et­tä olem­me edel­leen sa­man li­pun al­la. Se on sel­lais­ta yh­teen­kuu­lu­vai­suut­ta ja liit­to­lai­suut­ta, jota en ky­ke­ne kir­joit­ta­maan au­ki.

Ker­ran mi­nua tuli vas­taan lap­suu­de­nai­kai­nen tut­tu, joka oli vuo­sia kul­ke­nut kris­til­li­syy­tem­me ul­ko­puo­lel­la, mut­ta löy­tä­nyt ta­kai­sin. Hä­nen iloi­seen ter­veh­dyk­seen­sä oli help­po vas­ta­ta. Jos­kus taas ys­tä­vän tapa ter­veh­tiä on käy­nyt epä­mää­räi­sek­si. Jos on me­net­tä­nyt sy­dä­men us­kon, voi ter­veh­ti­mi­nen muo­dos­tua puo­lin ja toi­sin vai­ke­ak­si.

On tär­ke­ää huo­ma­ta pie­net lap­set ja ter­veh­tiä hei­tä. Muis­tan kuin­ka mu­ka­val­ta tun­tui pik­ku­poi­ka­na tul­la ai­kuis­ten ter­veh­ti­mäk­si. Ai­na en tien­nyt, kum­pi käsi piti ojen­taa, mut­ta se ei hai­tan­nut. Lap­si­kin kuu­luu jouk­koon. Ke­min­maas­sa asu­neel­la Kal­le-pa­pal­la oli peh­meä käsi, Jou­kol­la mah­ta­va työn ko­vet­ta­ma kou­ra. Ee­ro pu­ris­ti mu­ka­van reip­paas­ti. Kaik­ki he sa­noi­vat pik­ku­po­jal­le: Ju­ma­lan ter­ve. Ei­kö se ole ih­meel­lis­tä?