He­rä­tys­liik­keet syn­tyi­vät ai­ka­naan tar­pees­ta ko­ros­taa hen­ki­lö­koh­tai­sen us­kon mer­ki­tys­tä. Suo­men­kin evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­sen kir­kon pii­riin syn­tyi 1800-lu­vun ai­ka­na usei­ta täl­lai­sia liik­kei­tä. On kiin­nos­ta­vaa tut­kia, mil­lai­sen ke­hi­tys­ku­lun ne ovat ta­hoil­laan ko­ke­neet.

Suo­men he­rä­tys­liik­keis­tä tun­ne­tuin lie­nee van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suus. Se erot­tuu suu­ruu­del­laan ja sil­lä, et­tä lii­ke on ken­ties mui­ta sel­ke­äm­min säi­lyt­tä­nyt oma­lei­mai­suu­ten­sa. Rau­ha­nyh­dis­tys­ten toi­min­ta on vil­kas­ta.

En jak­sa lii­kaa vai­va­ta pää­tä­ni kek­si­äk­se­ni tie­teel­li­ses­ti kel­vol­lis­ta se­li­tys­tä us­kon­nol­li­sen liik­keen elin­voi­man säi­ly­mi­ses­tä. So­si­o­lo­gia var­mas­ti ky­ke­nee sel­lai­sia tar­jo­a­maan. Eh­kä eräs rat­kai­su pii­lee sii­nä, mil­lais­ta on jä­sen­ten si­tou­tu­mi­nen. Les­ta­di­o­lai­suu­des­sa lei­mal­lis­ta on se, et­tä liik­kee­seen si­tou­du­taan ko­ko­nais­val­tai­ses­ti.

Ker­ran olin mu­ka­na kes­kus­te­lus­sa, jos­sa jou­kos­tam­me käy­tet­tiin ni­mi­tys­tä us­ko­nyh­tei­sö. Yh­tei­söl­li­syys­hän on sitä, et­tä si­tou­du­taan yh­tei­siin ta­voit­tei­siin ja ol­laan val­mii­ta työs­ken­te­le­mään nii­den hy­väk­si. Les­ta­di­o­lai­suut­ta on usein sa­not­tu voi­mak­kaan yh­tei­söl­li­sek­si. Yh­tei­söl­li­syyt­tä – mi­kä­li sitä sa­naa ha­lu­taan käyt­tää – on­kin näh­tä­vis­sä vi­re­äs­sä tal­koo­toi­min­nas­sa esi­mer­kik­si Su­vi­seu­ro­jen jär­jes­tä­mi­sek­si.

Sa­nat he­rä­tys­lii­ke ja us­ko­nyh­tei­sö ei­vät ole riit­tä­viä ku­vaa­maan sitä, mitä it­se täs­tä jou­kos­ta ajat­te­len. Us­kon, et­tä näi­den ih­mis­ten pa­ris­sa kul­kee sama evan­ke­liu­mi, jota Na­sa­re­tin mies saar­na­si. Täs­sä on sama val­ta­kun­ta, jota Kris­tus ju­lis­ti. Ni­mi­tyk­sil­lä on lo­pul­ta var­sin vä­hän mer­ki­tys­tä. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on muu­ta kuin yh­tei­sö tai he­rä­tys­lii­ke. Sitä ei mää­ri­tel­lä tie­teel­li­sel­lä hius­ten­hal­ko­mi­sel­la tai val­ta­ra­ken­ne­a­na­lyy­sil­lä. Ei­kä sen si­jain­tia voi pää­tel­lä. Us­kon, et­tä sen voi näh­dä vain, jos Luo­ja sen näyt­tää.

Täl­lä ta­voin us­ko­vil­la on yh­tei­nen ta­voi­te, ni­mit­täin pääs­tä voit­ta­ja­na pe­ril­le. Kaik­ki tal­koo­työ ja -tou­hu ovat vain alis­tei­sia pää­mää­räl­le, ei­vät ta­voit­tei­ta si­nän­sä. Ulos­päin toi­min­tam­me voi näyt­tää tie­toi­sel­ta­kin yh­tei­söl­li­syy­den ra­ken­ta­mi­sel­ta. Si­sä­ryh­mä­läi­se­nä koen, et­tä yh­tei­söl­li­syys on pal­jon sy­vem­pää laa­tua kuin si­nän­sä mu­ka­va yh­des­sä te­ke­mi­nen.

Kris­ti­no­pin mu­kaan hy­vät työt seu­raa­vat us­kos­ta, ei päin vas­toin. Ko­vas­ti­kaan uu­ras­ta­mal­la ei tai­vas­paik­kaa voi an­sai­ta. Us­kom­me ai­tout­ta em­me voi mi­ta­ta tal­koo­tun­tien tai mui­den uh­raus­ten mää­räl­lä. Sy­dä­men us­ko syn­nyt­tää ha­lun pal­vel­la – sik­si tämä kris­til­li­syys on elä­vää.