Ta­val­li­se­na maa­nan­tai­na tut­ta­va­per­hees­tä soi­te­taan. Tuo­kaa lap­set hoi­toon meil­le ja pi­tä­kää va­paa­il­ta. Ker­ran­kin tun­nen suo­riu­tu­va­ni läh­tö­häs­sä­käs­tä on­gel­mit­ta: pipo löy­tää oi­ke­an pään, täs­tä la­pa­set näi­hin kä­siin, kaik­ki kyy­dis­sä, men­nään.

Isoa per­het­tä pyö­ri­tet­tä­es­sä saat­ta­vat ar­jen kat­kai­se­vat va­paa­il­lat ol­la etääl­lä toi­sis­taan. Edel­li­sel­lä vii­kol­la naa­pu­rin Lii­sa to­sin oli hoi­ta­mas­sa te­na­vi­am­me, ja is­tuim­me vai­mon kans­sa kah­vi­las­sa luk­suk­ses­ta tyy­ty­väi­si­nä. On­nek­si ta­val­li­nen elä­mäm­me ei ole sel­lais­ta, et­tä sii­tä sel­viy­ty­mi­nen pe­rus­tuu le­väh­dys­het­kien odot­ta­mi­seen. Työ­e­lä­mäs­sä­kin pelk­kä vii­kon­lop­pu­jen tui­jot­ta­mi­nen vie­raan­nut­taa it­se työs­tä. Epä­mie­lui­san työ­pai­kan voi kyl­lä­kin mo­nes­ti vaih­taa pa­rem­paan. Per­heen kans­sa sel­lai­nen ei toi­mi.

Rin­nal­la kul­ke­mi­nen ja tu­ke­mi­nen ei­vät ai­na edes vaa­di suu­ria pon­nis­te­lu­ja. Pu­he­lin­soit­to, vies­ti, ys­tä­väl­li­nen kuu­lu­mis­ten ky­sy­mi­nen tai läm­min ter­veh­dys ilah­dut­ta­vat. Mi­nus­ta on suu­ren­moi­nen ele ot­taa lap­sem­me vas­tuul­leen ja pääs­tää mei­dät puo­li­sot kes­ke­nään va­paal­le. Eh­kä jos­kus olen it­se ti­lan­tees­sa, jos­sa voin täl­lai­seen ar­jen uro­te­koon us­kal­tau­tua ja hää­tää pien­ten las­ten van­hem­mat ul­koil­maan.

Suur­per­heel­li­sen elä­mä miel­le­tään työn­täy­tei­sek­si. On tot­ta, et­tä ar­jes­sa­ni en jou­da ve­te­leh­ti­mään. Har­ras­tuk­set pi­tää suun­ni­tel­la niin, et­tei­vät ne va­ras­ta lii­ak­si ai­kaa. En kui­ten­kaan tah­do elää niin sa­not­tua sit­ku-elä­mää: sit­ten kun lap­set ovat iso­ja, sit­ten kun sitä ja tätä. Ei­kö ole val­ta­van ri­kas­ta saa­da viet­tää ai­kaa omien las­ten­sa kans­sa, seu­ra­ta hei­dän kas­vu­aan, ra­ken­taa vank­ko­ja ih­mis­suh­tei­ta?

Mis­sä on lap­sia, siel­lä on kul­ta-ai­ka. Täl­lai­sen roh­kai­se­van eväs­tyk­sen saim­me lu­kea pien­tä vau­vaam­me kat­so­maan tul­leen tut­ta­va­pa­ris­kun­nan kor­tis­ta. Ha­lu­an ja­kaa sa­maa roh­kai­sua eteen­päin. Elä­män ru­tii­neis­sa ei ai­na huo­maa, mil­lai­nen rik­kaus lap­sis­sa on.

Kun kat­sot lap­si­jouk­ko­hon,

mur­he­ko sii­tä oi­si?

Her­ran­han lah­ja lap­set on,

hän lei­pää ei­kö soi­si?

Kun lin­nut, ruo­ho, ku­kat maan

saa ruo­an, vaat­teet Luo­jal­taan,

hän myös­kin mei­tä aut­taa.

Kun lap­set tuo­vat elä­mää,

rie­mua kes­kel­lem­me,

niin raik­kaam­min myös hel­käh­tää

ylis­tys Luo­jal­lem­me.

Ja mis­sä Her­ran kii­tos soi,

ei hä­vi­tä se koti voi,

yh­tei­nen on­ni kas­vaa.

(VK 582: 5–6)