Ma­ke­do­ni­an kuu­lui­sal­la ku­nin­kaal­la Alek­san­te­ri Suu­rel­la oli he­vo­nen ni­mel­tään Bu­ke­fa­los. Us­kol­li­sen rat­sun­sa se­läs­sä so­tu­ri­ku­nin­gas val­loit­ti koko tun­ne­tun maa­il­man ja vä­hän yli­kin. Muis­to­na 300-lu­vul­la eKr. ta­pah­tu­neis­ta ret­kis­tä voim­me edel­leen­kin näh­dä kar­tal­la Alek­sand­ria-ni­mi­siä kau­pun­ke­ja, jot­ka Alek­san­te­ri pe­rus­ti tai joil­le hän su­vait­si an­taa ni­men­sä.

Luu­len, et­tä Bu­ke­fa­los on maa­il­man­his­to­ri­an kuu­lui­sin he­vo­nen. Har­va ih­mi­nen on saa­vut­ta­nut jo­tain niin suur­ta, et­tä hä­net muis­tet­tai­siin pi­tem­pään kuin tämä rat­su.

On­ko elä­mäl­lä mer­ki­tys­tä, jos sii­tä ei jää muis­to­merk­ke­jä? Ih­mi­nen ei ole kuo­le­ma­ton, mut­ta hä­nen ai­kaan­saan­nok­si­aan saa­te­taan ar­vos­taa vuo­si­sa­to­jen­kin ku­lut­tua. Elä­män mer­ki­tys­tä mi­ta­taan sen konk­reet­ti­sil­la tu­lok­sil­la. En voi ol­la nä­ke­mät­tä mo­nien po­lii­tik­ko­jen, kir­jai­li­joi­den, lau­lun­te­ki­jöi­den tai vaik­ka yri­tys­joh­ta­jien toi­min­nas­sa ää­neen lau­su­ma­ton­ta tar­vet­ta kir­joit­taa ni­men­sä his­to­ri­aan.

Eräs jo edes­men­nyt us­kon­ve­li oli mää­ri­tel­lyt ta­voit­teek­seen läh­teä kuin in­ti­aa­ni, jäl­kiä jät­tä­mät­tä. Ta­voi­te epä­on­nis­tui si­kä­li, et­tä mie­hes­tä jäi kau­nis muis­to. Jäi­vät­pä hä­nen piir­teen­sä­kin nä­ky­mään jäl­ke­läi­sis­sä. Heis­tä nii­tä on haus­ka ha­vai­ta.

Py­häin­päi­vän seu­dus­sa mie­tin elä­män ly­hyyt­tä. Kun isän­päi­vä­kin sat­tuu lä­his­töl­le, on help­po jat­kaa oman elä­män mer­ki­tyk­sen tut­ki­mi­seen. On on­ni saa­da elää on­nel­li­nen elä­mä. Ta­voit­te­le­mi­sen ar­vois­ta voi jon­kun mie­les­tä ol­la, jos tu­lee mai­ni­tuk­si niin elä­es­sään kuin kuol­tu­aan­kin. Näi­tä tyy­li­seik­ko­ja ver­rat­to­mas­ti tär­ke­äm­pi on kui­ten­kin ky­sy­mys, joka on ää­ret­tö­män hen­ki­lö­koh­tai­nen: on­ko sy­dä­mes­sä läh­dön het­kel­lä pe­las­ta­va us­ko?

Ku­nin­gas Daa­vid, jon­ka nimi on hy­vis­tä syis­tä jää­nyt his­to­ri­aan, ym­mär­si ih­mi­se­lä­män pie­nuu­den – ja sen, mikä lo­pul­ta on mer­kit­tä­vää.

Ih­mi­sen eli­nai­ka on niin kuin ruo­hon:

kuin ke­don kuk­ka hän ku­kois­taa,

ja kun tuu­li käy yli, ei hän­tä enää ole

ei­kä hä­nen asuin­si­jan­sa hän­tä tun­ne.

Mut­ta Her­ran ar­mo py­syy ajas­ta ai­kaan,

se on ikui­nen niil­le, jot­ka pel­kää­vät ja ra­kas­ta­vat hän­tä.

(Ps. 103)