Ke­sä­kuun kah­dek­san­te­na tu­lee ku­lu­neek­si 90 vuot­ta pap­pa­ni syn­ty­mäs­tä. Hä­nen kuo­le­mas­taan on ku­lu­nut rei­lu vuo­si. Oli ter­veel­lis­tä saa­da tun­tea tuo hie­no mies.

Kir­joi­tan pa­pas­ta, kos­ka hä­nel­lä oli eri­tyi­nen mer­ki­tys elä­mäs­sä­ni. Pap­pa ei lai­min­lyö­nyt iso­van­hem­muut­taan. Olen it­se ser­kus­sar­jan van­him­mas­ta pääs­tä, mut­ta ar­ve­len nuo­rem­pien­kin pääs­seen pa­pan sy­liin. Muis­tan, kuin­ka hän jos­kus ot­ti kaik­ki lap­sen­lap­sen­sa pol­vil­leen. Pää­lu­vun kas­vet­tua muut­tui tou­hu tie­tys­ti mah­dot­to­mak­si. En ole tark­kaan pe­ril­lä ser­kus­ten ko­ko­nais­mää­räs­tä, mut­ta us­kon toki hei­dät tun­nis­ta­va­ni. Min­kä­pä ih­mi­nen voi su­ku­nä­öl­leen.

Pa­pan kans­sa teh­tiin mu­ka­via jut­tu­ja. Ka­las­tet­tiin ja käy­tiin met­säl­lä. Osa­si pap­pa nuh­del­la­kin, jos tar­ve vaa­ti. Ja vaa­ti­han se.

Kou­lu­poi­ka­na mi­nua har­mit­ti, kun ka­ve­rit ker­toi­vat vaa­rien­sa mai­ne­te­ois­ta so­das­sa. Oli­si­pa pap­pa­kin eh­ti­nyt rin­ta­mal­le! Jäl­keen­päin en osaa ol­la tuos­ta puut­tees­ta ko­vin­kaan pa­hoil­la­ni. Sota-ai­ka oli kui­ten­kin mo­nes­ti esil­lä, ja il­man­suun­nat tun­net­tiin. Pa­pan kir­ja­hyl­lyyn tu­tus­tu­mi­nen ja jut­tu­jen kuu­le­mi­nen sy­tyt­ti­vät in­non tut­kia his­to­ri­aa.

Iso­van­hem­man ja lap­sen­lap­sen suh­de on oi­ke­as­taan vie­hät­tä­vä. Mo­lem­mat osa­puo­let saa­vat naut­tia tois­ten­sa par­hais­ta puo­lis­ta. En minä soit­ta­nut suu­ta pa­pal­le. Mum­mu­las­sa vie­te­tyt het­ket oli­vat juh­laa, ei­kä nii­tä pi­lat­tu ret­te­löil­lä.

Iso­van­hem­muus ei ole pon­nis­te­lua jon­kin­lai­sen läs­nä­o­lo­vel­voit­teen täyt­tä­mi­sek­si. Mi­nus­ta se voi ol­la mu­ka­via het­kiä, muis­ta­mi­sia, kuu­lu­mis­ten ky­se­lyä. Pap­pa osa­si naut­tia lap­sen­lap­sis­taan ja seu­ra­si hei­dän elä­mään­sä. Tie­tys­ti hän oli yl­peä, jos joku suo­riu­tui hie­nos­ti kou­lus­sa tai soit­to­har­ras­tuk­sis­sa. Epä­sel­väk­si ei sil­ti jää­nyt, mikä lo­pul­ta mer­kit­si eni­ten. Pap­pa ha­lu­si, et­tä nuo­rem­pi su­ku­pol­vi sai­si säi­lyt­tää us­kon lah­jan.

Mie­lee­ni on jää­nyt het­ki Ro­va­nie­men rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä, kun is­tun pa­pan vie­res­sä ja kuun­te­len hä­nen lau­lu­aan. Nyt kii­tos Ju­ma­lan, kolm'yh­te­hi­sen Her­ran! Saa hän­tä ylis­tää myös las­ten­lap­set ker­ran (Vk. 328:4). Pap­pa ei jou­tu­nut so­das­sa rin­ta­mal­le, mut­ta kris­ti­tyn tais­te­lun hän tais­te­li lop­puun saak­ka.