Suomi täyttää tänään 98 vuotta. Se on korkea ikä, jopa itsenäiselle valtiolle. Historiasta tiedämme, että matkan varrella on sattunut kaikenlaista. Ehkä en kuitenkaan pureudu sotiin ja niitä seuranneisiin luottamuksellisiin idänsuhteisiin. Itsenäisyyspäivän tienoo pani nimittäin ajattelemaan tällä kertaa sitä, mitä tapahtuu juuri nyt.
Viime aikoihin saakka olen katsellut synnyinmaatani tyytyväisin silmäyksin. Yhdessä tekemisen henki on ollut syvä. Oikeastaan en ole kiinnittänyt siihen aikaisemmin juuri huomiota; kalatkaan eivät tiedä olevansa vedessä. Mutta kuluneena vuonna on alkanut tuntua siltä, että yhteishengen tilalle on nousemassa ja nostettu porukkahenkeä. Porukoiden tavoite ei olekaan yhteisen Suomen rakentaminen, vaan erilaisten etujen ulosmittaaminen. Se on hirmuista, Paasikiveä siteeratakseni.
Tänä vuonna silmille räjähtänyt Euroopan laajuinen pakolaiskriisi on koskettanut myös Suomea. Suhtautumiseni asioiden kehittymiseen on vähintäänkin ristiriitainen. Kristillinen lähimmäisenrakkauden ihanne koskee myös maahanmuuttajia. Kun työssäni kohtaan heitä lisäksi joka päivä, en kokemustenikaan perusteella mitenkään voi yhtyä siihen aggressiiviseen rähinään, joka maahanmuuton lisääntyessä on varsinkin sosiaalisessa mediassa virinnyt. Silti pidän huonona sitäkin, että niin kutsutussa valtamediassa saatetaan vaieta maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista, sopeutumattomuudesta ja jopa rikollisuudesta. On surullista, että käsillä oleva kriisi on repimässä rikki suomalaisten yhteisymmärrystä siitä, millaista tulevaisuutta maallemme voitaisiin tässäkin asiassa rakentaa.
Ehkä turvapaikanhakijoiden saapuminenkaan ei aiheuttaisi niin voimakkaita reaktioita, jos maamme taloudellinen tilanne olisi parempi. Kotoperäinen työttömyys on kasvussa, valtion budjetti on niukka ja sen pienenevistä määrärahoista käydään yhä tiukempaa kamppailua. Sanomattakin on selvää, että aina joku saa vähemmän kuin toinen. Moniko on oikeasti valmis oikeasti tinkimään omastaan toisten eduksi? Joskus omia etuja päin vastoin puolustetaan vaikka oikeusteitse. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu.
Keskinäinen solidaarisuus myös Euroopan Unionin tasolla heikkenee. Unionin rapautuminen on ikävä kyllä sellainen kehityskulku, johon Suomen on hyvin vaikea vaikuttaa. Sen vaikutukset kuitenkin tuntuvat myös täällä. Yksi niistä saattaa olla se, että totutut vakaat olot toimintaympäristössämme ovat mennyttä. Politiikan penkkiurheilijalla ei totisesti ole näinä aikoina tylsää. Valitettavasti sisällöstä on vaikea nauttia.
Minulle ei ole lähimainkaan selvää, millaisia johtopäätöksiä tästä kaikesta pitäisi vetää. Olen mielestäni hyvä huomaamaan ongelmia, mutta huono keksimään niihin ratkaisuja. Katsomostahan on helppo huudella, ja jälkiviisaus on yleinen ajattelun muoto.
Joka sunnuntai kirkoissamme rukoillaan viisautta niille, jotka tekevät meitä kaikkia koskevia päätöksiä. Ei ole rukous menettänyt tarpeellisuuttaan. Ehkä voisimme paremmin kohdata edessä olevia haasteita muistamalla vanhan benediktiiniläismunkkien kehotuksen: ora et labora, "rukoile ja tee työtä".
Ongelmien näkemisen ei tarvitse tarkoittaa niihin juuttumista. Lähiympäristöni tarvitsee työpanostani onneksi niin paljon, että suuremman mittakaavan kysymykset ovat sittenkin vain horisontissa. Eikä ole vahingoksi, jos muistaa Raamatun monet lupaukset siitä, että Luoja pitää huolen lapsistaan. ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä” (Hepr. 13:5).
Meistä jokainen voi ottaa vastuuta kotimaastamme. Lapsille se merkitsee koulunkäyntiä, aikuisille kasvattamista, opiskelua ja työntekoa. Ei isänmaallisuuden tarvitse olla itseään alleviivaavaa. Parhaimmillaan se on pelkästään rehellisyyttä ja toisista huolehtimista. Näiden oheistuotteena voimme saada paremman Suomen ja maailman.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys