Lu­es­kel­les­sa­ni les­ta­di­o­lai­sen he­rä­tys­liik­keen his­to­ri­aa olen tör­män­nyt kyl­mäk­si hy­pyk­si kut­sut­tuun har­ha­op­piin. Poh­jois-Suo­men ja Nor­jan les­ta­di­o­lais­ten pa­ris­sa sai 1800-lu­vul­la jon­kin ver­ran ja­lan­si­jaa il­miö, jon­ka lei­mal­li­nen piir­re oli lii­ku­tus­ten tees­ken­te­le­mi­nen. He­rä­tys­liik­keen jär­jes­täy­ty­mi­sen al­ku­ai­koi­na oli ta­val­lis­ta, et­tä seu­rois­sa ja ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa näh­tiin voi­mak­kai­ta­kin lii­ku­tuk­sia. Täs­tä les­ta­di­o­lai­sia kri­ti­soi­tiin kir­kon pii­ris­sä an­ka­ras­ti.

Ki­peä oma­tun­to on kiu­sal­li­nen seu­ra­lai­nen. Sii­tä pää­se­mi­nen voi hel­pot­taa niin, et­tei tie­dä, mi­ten päin oli­si. Tai ilo us­kon lah­jas­ta voi tul­la niin suu­rek­si, et­tä sii­tä al­kaa kiit­tää ää­neen. Eh­kä vuo­si­kym­me­niä sit­ten il­ma­pii­ri oli sil­lä ta­val­la eri­lai­nen, et­tä voi­mak­kai­ta ko­ke­muk­sia ei yri­tet­ty­kään pei­tel­lä. Vai ovat­ko ko­ke­muk­set vä­hen­ty­neet? En osaa sii­hen vas­ta­ta. Mut­ta niin ajat­te­len, et­tä us­ko an­taa ilon, löy­tä­jän ilon.

Kyl­mään hyp­pyyn liit­tyi siis tees­ken­te­le­mis­tä. Tä­hän var­maan vai­kut­ti se, et­tä tiet­ty­jä ta­po­ja tai elä­män­muo­toa pi­det­tiin us­kon kri­tee­rei­nä. Syn­tyi ihan­tei­ta, joi­ta ih­mi­set pyr­ki­vät to­teut­ta­maan.

Van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suus näh­dään usein sään­töi­hin kes­kit­ty­vä­nä hen­gel­li­se­nä liik­kee­nä. It­se en sitä sel­lai­sek­si koe. Us­ko on tur­vau­tu­mis­ta Ju­ma­laan, ei muo­to­seik­ko­jen nou­dat­ta­mis­ta. Vuo­ri­saar­nas­sa Kris­tus va­roit­taa te­ko­py­hyy­des­tä: ”Va­ro­kaa tuo­mas­ta hurs­kai­ta te­ko­jan­ne ih­mis­ten kat­sel­ta­vik­si, muu­ten et­te saa palk­kaa tai­vaal­li­sel­ta isäl­tän­ne" (Matt. 6:1).

Ajat­te­len, et­tä ei pidä kiin­nit­tää huo­mi­o­ta kris­ti­tyn kri­tee­rei­hin vaan tun­to­merk­kei­hin. Kes­kei­sin tun­to­merk­ki on kes­ki­näi­nen rak­kaus. Sitä on vai­kea tees­ken­nel­lä. Us­kon, et­tä ni­me­no­maan halu säi­lyt­tää kris­tit­ty­jen vä­li­nen rak­kaus oh­jaa käyt­täy­ty­mis­tä niin, et­tei ha­lua omal­la elä­mäl­lään he­rät­tää seu­ra­kun­nan kes­ken pa­hen­nus­ta.

Sy­dä­men kris­til­li­syys ei ole us­kon­nol­lis­ten tun­ne­ryöp­py­jen et­si­mis­tä. Nii­tä­kin voi tul­la, mut­ta nii­den puut­tu­mi­ses­ta ei ke­nen­kään tar­vit­se huo­les­tua. Kil­voi­tus, jol­lai­sek­si kris­ti­tyn elä­mää ku­va­taan, on Paa­va­lin sa­noin myös us­kon pi­tä­mis­tä. Sii­nä ei ja­e­ta hen­gel­li­siä pi­ka­voit­to­ja, mut­ta maa­lis­sa odot­taa vai­van ar­voi­nen palk­ka. Ei ole me­net­tä­nyt mer­ki­tys­tään usein kuul­tu ke­ho­tus: kan­nat­taa us­koa.