Jos piir­tää vii­van pys­ty­suo­raan Suo­men kar­tal­le si­ten, et­tä vii­van toi­nen pää on Nuor­ga­min koh­dal­la ja toi­nen Lap­peen­ran­nan, pys­ty­ja­nal­le jää kak­si mi­nul­le mer­kit­tä­vää paik­ka­kun­taa, Tai­val­kos­ki ja Po­sio. Vaa­ka­ja­nal­la puo­les­taan Tai­val­kos­ki si­joit­tuu Ke­min ja Ou­lun vä­li­maas­toon, Po­sio on suu­rin piir­tein sa­mal­la le­vey­sas­teel­la kuin Ter­vo­la. Maan­tie­teel­li­ses­ti Tai­val­kos­ki ja Po­sio kuu­lu­vat Koil­lis­maa­han.

Ha­lu­an ker­toa si­nul­le nyt pie­net ta­ri­nat Mau­no-isäs­tä­ni ja Mat­ti-apes­ta­ni ja hei­dän kah­des­ta lap­ses­taan. Vuon­na 1935 tou­ko­kuus­sa syn­tyi Tai­val­kos­kel­la, In­keen ky­läl­lä Sai­mi ja Mag­nus Ta­sa­lan per­hee­seen poi­ka, jon­ka ni­mek­si tuli Mau­no Gab­riel. Kuu­kaut­ta ai­kai­sem­min oli syn­ty­nyt Po­si­ol­la, Va­ran­ka­vaa­ran ku­pees­sa Reet­ta ja Mat­ti Jur­mun per­hee­seen poi­ka, joka sai ni­men Mat­ti Au­kus­ti.

Ta­sa­laan, Kos­ton­jär­ven ran­nal­le kul­jet­tiin kint­tu­pol­kua. Jur­muil­le, Li­vo­jär­ven ran­nal­le Va­ran­kaan pääs­tiin ve­neel­lä jär­ven yli. Tei­tä ei ol­lut. Kum­mas­sa­kin ko­dis­sa oli pal­jon lap­sia, Ta­sa­las­sa 12, Jur­mul­la yh­dek­sän. Lyp­sy­kar­ja toi per­hei­siin elan­non. Ta­sa­lan Mag­nus hoi­ti myös met­sän­hoi­ta­jan teh­tä­vää. Per­heis­sä oli pal­jon työ­tä. Lap­set uu­ras­ti­vat maa­ti­lan ja ko­din töis­sä ja mo­nes­ti myös met­sä­töis­sä niin pal­jon kuin voi­mat an­toi­vat myö­ten. Jos­kus he uu­ras­ti­vat yli omien voi­ma­va­ro­jen­sa. Elä­mä ei ol­lut help­poa.

Ta­sa­lan Mau­no ja Jur­mun Mat­ti, nämä omat mah­dol­li­suu­ten­sa elä­mäs­sään tie­dos­ta­neet, tie­don­ja­noi­set nuo­ret mie­het päät­ti­vät sa­ma­na vuon­na kum­pi­kin ta­hol­laan pyr­kiä Ke­mi­jär­ven se­mi­naa­riin val­mis­tu­ak­seen siel­tä kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­jik­si. Kou­luun pää­sy on­nis­tui ja syk­syl­lä koit­ti het­ki, jol­loin piti jät­tää koti ja per­he ja läh­teä koh­ti Ke­mi­jär­veä.

Ku­vit­te­len, et­tä Mau­no ja Mat­ti ovat nous­seet ko­ti­ky­lil­tään lin­ja-au­toon pie­nien kap­säk­kien­sä kans­sa. Evää­nä on var­maan­kin ol­lut äi­din tai sis­ko­jen val­mis­ta­mia ries­ko­ja. Pak­sua, iha­naa koil­lis­maa­lais­ta ries­kaa. Pul­los­sa ras­vais­ta mai­toa. Sil­mä­kul­ma on eh­kä kos­tu­nut, kun nuo­ru­kais­ten käsi on hei­lah­ta­nut hy­väs­tik­si lin­ja-au­ton por­tail­la. Voin ku­vi­tel­la, et­tä Sai­mi-mum­mi­ni on sa­no­nut pa­pal­le­ni, kun Mau­no on jo men­nyt: ” Mah­taa­ko­han se Mau­no pär­jä­tä siel­lä?” Pap­pa on var­maan vas­tan­nut: ”Ohan se var­ma, et­tä Mau­no kyl­lä pär­jää.” En pys­ty ku­vit­te­le­maan, mitä Reet­ta-äi­ti on sa­no­nut sen jäl­keen, kun Mat­ti on läh­te­nyt. Mut­ta sen pys­tyn ku­vit­te­le­maan, et­tä Sai­mi ja Reet­ta ovat il­lal­la ase­tel­leet na­vet­ta­töi­den ja pyyk­käys­ten ko­vet­ta­mat sor­men­sa ris­tiin ja ru­koil­leet, et­tä Ju­ma­la an­tai­si po­jil­le siu­nauk­sen­sa ja var­je­luk­sen­sa.

Sii­tä syk­sys­tä as­ti Mau­no ja Mat­ti is­tui­vat vii­si vuot­ta sa­mas­sa luo­kas­sa Ke­mi­jär­ven se­mi­naa­ris­sa. In­ten­sii­vis­tä opis­ke­lua. Tii­vis­tä opis­ke­li­ja­e­lä­mää. Val­ta­va mää­rä tie­don op­pi­mis­ta, tie­don vä­lit­tä­mi­sen op­pi­mis­ta, kä­den tai­to­ja, mu­siik­kia, lii­kun­taa. Pal­jon si­vis­tys­tä, pal­jon kult­tuu­ria. Se­mi­naa­ris­ta isä löy­si äi­ti­ni, Lam­pe­lan Lii­san, joka opis­ke­li myö­hem­mäl­lä vuo­si­luo­kal­la. Tu­le­va anop­pi­ni, Nie­me­län Ai­li oli opis­ke­le­mas­sa opet­ta­jak­si Ou­lus­sa. Ai­lin ja Ma­tin koh­taa­mi­sen ai­ka oli vie­lä edes­sä­päin.

Isä tuli Ter­vo­laan opet­ta­jak­si, ja äi­din val­mis­tut­tua he aloit­ti­vat pit­kän, yh­tei­sen työ­u­ran sa­mal­la ky­lä­kou­lul­la Ter­vo­las­sa. Täs­tä Kai­sa­jo­en kou­lus­ta, sen opet­ta­jan asun­nos­ta ja van­has­ta pi­ha­pii­ris­tä muo­dos­tui mi­nun lap­suu­te­ni en­si­vuo­sien kas­vu­ym­pä­ris­tö. Mat­ti sai en­sim­mäi­sen työ­paik­kan­sa Yli-Iis­tä, Ko­ta­lan kou­lul­ta, jos­sa oli opet­ta­ja­na yli-ii­läi­nen Nie­me­län Ai­li. Kuin­kas vain kä­vi­kään niin, et­tä nämä nuo­ret opet­ta­jat ra­kas­tui­vat toi­siin­sa ja avi­oi­tui­vat sa­ma­na vuon­na kuin mi­nun van­hem­pa­ni, vuon­na 1960. Täs­tä Ko­ta­lan kou­lus­ta, sen opet­ta­jan asun­nos­ta ja niin edel­leen… muo­dos­tui mi­nun puo­li­so­ni Mar­kun kas­vu­ym­pä­ris­tö.

Minä syn­nyin per­heem­me toi­se­na lap­se­na. Iso­sis­ko­ni on mi­nua vuo­den van­hem­pi. Näin on myös Mar­kun koh­dal­la. Kun Mau­non ja Ma­tin per­heet kas­voi­vat, he ra­ken­si­vat kum­pi­kin ta­hoil­laan yk­si­ker­rok­si­set tii­li­ta­lon­sa vai­mo­jen­sa ko­ti­kun­tiin re­he­vil­le pel­loil­le ja muut­ti­vat pe­su­een­sa pois kou­lu­ra­ken­nuk­sen sei­nien si­säl­tä. Ajan tyy­lin mu­kai­ses­ti uu­sien ko­tien olo­huo­nei­den ik­ku­nat oli­vat suu­ret, ja nii­den ta­kaa nä­kyi­vät laa­jat pi­ha­nur­mi­kot ja hy­vin kas­va­vat kas­vi­maat ja vii­ni­mar­ja­pen­saat.

– Mark­ku, muis­tat­ko sen tuok­sun, kun pääs­tiin isän ja äi­din mat­kas­sa ke­sän lo­pul­la pur­ka­maan kou­lu­tar­vik­kei­ta? Muis­tat­ko, mil­le tuok­sui vas­ta­maa­lat­tu kou­lun lat­tia? Muis­tat­ko, mil­tä näyt­ti­vät uu­det kir­jat, kun ne nos­tet­tiin laa­ti­kois­ta?

– Mark­ku, muis­tat­ko, mil­le tuok­sui, kun isä teki sprii­mo­nis­tus­ko­neel­la ko­pi­oi­den esi­as­tei­ta? Tuok­sui­han koko opet­ta­jan­huo­ne spriil­tä?

Mo­nis­teet oli­vat ih­meel­li­siä si­ni­teks­ti­siä, peh­mei­tä pa­pe­rei­ta, joi­den teks­ti­jäl­ki oli hie­man le­vin­nyt­tä ja joi­den val­mis­ta­mi­seen tar­vit­tiin sprii-liu­os­ta. Muis­tan, kuin­ka seu­ra­sin mo­nis­tuk­sen val­mis­tu­mis­ta. Oi, tu­lee ai­van isää ikä­vä! Yh­tei­set tuok­su­muis­tot. Yh­tei­nen isän ikä­vä.

Lap­suu­tem­me ke­sät. Hei­nän­tuok­sui­set. Mark­ku oli se­tien­sä maa­ti­lal­la hei­nä­töis­sä Li­vol­la mum­mo­las­sa. Mart­ti-setä ku­jei­li ja pel­lei­li ja lap­set nau­roi­vat. Minä pää­sin jos­kus Kos­tol­le isän lap­suu­den­ko­din maa­ti­lal­le. Rei­jo- setä ku­jei­li ja pel­lei­li ja me lap­set nau­roim­me. Muis­tan, kuin­ka is­tuim­me serk­ku­jen kans­sa far­ma­ri­au­ton pe­rä­o­sas­sa, jos­sa kul­je­tet­tiin usein myös mai­to­pä­ni­köi­tä. Jos nau­roim­me, Rei­jo-setä sa­noi kus­kin pai­kal­ta: ”Mik­si ne pä­ni­kät nau­raa?” Sit­ten yri­tim­me ol­la ai­van hil­jaa ja Rei­jo-setä sa­noi: ”Miks´ei ne pä­ni­kät nau­ra? ”Ja taas mei­tä nau­rat­ti. Tämä leik­ki jat­kui ties kuin­ka pit­kään Ta­sa­las­ta In­keen ky­lä­kau­pal­le. Sa­man­lai­set se­dät. Sa­man­lai­nen se­dän ikä­vä.

Minä olin mo­nes­ti Lau­ri-enon maa­ti­lal­la ke­säi­sin Ter­vo­las­sa. Opin oi­ke­as­ti sei­väs­tä­mään hei­nää. Sei­väs­tä­jien jäl­jes­sä ha­ra­voin­ti oli myös ki­vaa. Tap­pe­ja raa­hat­tiin pak­su­muo­vi­sis­sa apu­lan­ta­sä­keis­sä. Hei­nä­pel­lol­la syö­tiin ries­kaa kah­vin kans­sa. Ries­ka oli peh­me­ää ja pal­jon ohu­em­paa kuin mum­mo­las­sa. Ma­ku­yh­dis­tel­mä, joka vie­lä­kin liit­tyy lap­suu­den hei­nä­pel­loil­le. Mar­kun maa­ti­la Yli-Iis­sä oli Paa­vo-enon tila. Pal­jon serk­ku­ja, pal­jon yh­des­sä te­ke­mis­tä poi­kien kans­sa, pal­jon ki­sai­lua. Trak­to­ril­la ajoa. Oi­kei­ta maa­ti­lan töi­tä. Ja ries­ka – niin ohut­ta ja peh­me­ää! Las­ten teh­tä­vä oli pol­kea hei­nää la­dos­sa. Sa­mat tik­kui­set, ku­ti­a­vat muis­tot kui­vas­ta hei­näs­tä. Hei­nän pöly ja hei­nän tuok­su. Jano. Naar­mut.

Sit­ten me kas­vet­tiin. Tuli rip­pi­kou­lui­kä. Sa­mal­la lei­ril­lä ol­tiin. Sa­man­lai­sia muis­to­ja ke­rät­tiin. Sa­mo­ja tun­nel­mia ko­et­tiin. Sa­mo­ja ai­kui­sia mei­dän ym­pä­ril­läm­me. Ei vie­lä tu­tus­tut­tu. Elä­män yh­dek­si mer­kit­tä­väk­si pai­kak­si tuli Rau­ti­o­saa­ri.

Sit­ten me oi­ke­as­ti koh­dat­tiin.

Ei ole kah­ta ta­ri­naa tai yh­tä ta­ri­naa. Ei ole sa­muut­ta tai eri­lai­suut­ta. Sa­muut­ta­kaan ei seu­raa sa­man­kal­tai­suus. Ei­kä yh­tei­sen elä­män hy­vyys tai help­pous tai haas­ta­vuus joh­du sa­muu­des­ta tai eri­lai­suu­des­ta.

On vain mon­ta ta­ri­naa.