Han­na-Ma­ria Jur­mu

Syys­kuun 29. päi­vä on Mi­kon päi­vä. Mui­noin tämä päi­vä oli maa­ta­lou­syh­teis­kun­nas­sa pää­tös­päi­vä sa­don­kor­juul­le. Van­ha sa­non­ta kuu­luu: ”Mi­kos­ta päre pih­tiin, tut­ti ruk­kiin, kaa­li kup­piin, akat pirt­tiin ja nau­riit kuop­paan”. Ny­kyi­sin meil­lä ei ole pä­rei­tä, pä­re­pih­te­jä, ak­ko­ja ei­kä nau­ris­kuop­pia. On kui­ten­kin kiva haa­veil­la, et­tä oma ar­jen­hal­lin­ta oli­si oi­ke­as­ti hal­lin­taa ei­kä hal­lit­se­mat­to­muut­ta. Oli­si kiva, jos tä­nään­kään, 17. mar­ras­kuu­ta, ei oli­si tar­vin­nut vii­mei­ses­sä hä­däs­sä pak­ka­sen pe­los­sa pes­tä enää ik­ku­noi­ta. Olen aut­ta­mat­to­mas­ti puo­li­tois­ta kuu­kaut­ta myö­häs­sä van­han kan­san mei­nin­gis­tä.

Mitä van­hem­mak­si tu­len, sitä enem­män ha­lu­ai­sin etään­tyä mo­der­nin ih­mi­sen maa­il­mas­ta. Ih­met­te­len koko ajan enem­män, mikä täs­sä ajas­sa on men­nyt pois rai­teil­taan, kun juok­sem­me muu­ta­man as­ke­leen jäl­jes­sä omaa elä­määm­me. Mei­dän ei tar­vit­se läm­mit­tää pyyk­ki­ve­siä ei­kä pyy­kä­tä kä­sin. Tis­ki­ko­ne pe­see tis­kim­me. Hu­rau­tam­me au­tol­la hoi­ta­maan asi­am­me ei­kä mei­dän tar­vit­se kä­vel­lä tun­tia pos­tiin saa­dak­sem­me läh­te­mään tär­ke­än vies­tin ys­tä­väl­lem­me. Ko­din läm­mit­tä­mi­seen ei tar­vit­se vält­tä­mät­tä pilk­koa pui­ta. Sil­ti mei­dän huu­lil­lam­me on jat­ku­vas­ti tuo in­hot­ta­va sana, kii­re!

Ety­mo­lo­gi­nen sa­na­kir­ja mää­rit­te­lee puh­de-sa­nan mer­ki­tyk­sek­si aa­mu- tai il­ta­hä­mä­rän. Kir­ja mai­nit­see, et­tä itä­me­ren­suo­men puh­de oli­si alun pe­rin tar­koit­ta­nut he­rää­mi­sen ai­kaa eli juu­ri aa­mu­hä­mä­rää. Kie­len­huol­lon tie­do­tus­leh­ti Kie­li­kel­lo tar­ken­taa, kuin­ka puh­de-sa­nan mer­ki­tys on su­men­tu­nut, ja se ym­mär­re­tään uu­del­la ta­val­la. Kun il­ta­puh­teel­la oli ta­pa­na teh­dä pir­tis­sä pä­reen va­los­sa kä­si­töi­tä ja eri­lai­sia tar­ve-esi­nei­tä, alet­tiin pu­hua puh­de­töis­tä. Puh­de ei siis tar­koi­ta puu­hai­lua, vaan vuo­ro­kau­den hä­mä­rän het­keä, jol­loin ul­ko­töi­den te­ke­mi­nen oli mah­do­ton­ta ja siir­ryt­tiin pä­re­val­ke­an lois­tee­seen pirt­tiin.

Mikä su­loi­nen kuva on­kaan sil­mien edes­sä, kun on il­ta­puh­de, ja nai­set ja mie­het te­ke­vät kä­si­töi­tään sa­mas­sa pir­tis­sä! On­ko tuo näky ta­voit­te­le­mi­sen ar­voi­nen? Mi­nus­ta on.

Tie­dät­kö sinä, mitä tar­koit­taa alus­sa mai­nit­se­ma­ni sa­non­nan koh­ta ”tut­ti ruk­kiin”? Minä en tien­nyt, mut­ta aloin et­si­mään sen mer­ki­tys­tä. Jos en tul­lut ai­van har­haan as­tu­neek­si, ym­mär­sin, et­tä täs­sä tut­ti on niin sa­not­tu mai­to­sar­vi, joka on teh­ty ko­ver­re­tus­ta leh­män­sar­ves­ta. Tämä sar­vi – siis tut­ti – kiin­ni­tet­tiin pi­dik­kee­seen ja täy­tet­tiin esi­mer­kik­si leh­män­mai­dol­la tai vel­lil­lä. Sar­ven kär­keen oli kiin­ni­tet­ty vie­lä nah­kan pala ime­mi­sen hel­pot­ta­mi­sek­si. Jos ym­mär­sin oi­kein, idea oli se, et­tä kun tut­ti oli kiin­ni­tet­ty ruk­kiin, lap­si pys­tyi juo­maan sar­ves­ta sin­ne lai­tet­tua ra­vin­toa äi­din keh­rä­tes­sä. Sii­nä­pä vie­lä kau­nis lisä il­ta­hä­mä­rän pir­tin nä­ky­mään!

Muis­tan kau­an sit­ten lu­ke­nee­ni lap­suu­den­ko­dis­sa­ni Ota­van van­has­ta, val­ta­van pak­sus­ta mu­sii­kin tie­to­sa­na­kir­jas­ta Si­be­liuk­ses­ta. Sii­nä mai­nit­tiin, et­tä Si­be­lius kir­joit­ti pi­a­no­mu­siik­ki­aan ”puh­de­töi­nä”. Nyt olen mil­tei när­käs­ty­nyt il­mauk­ses­ta. En muis­ta, oli­ko sa­non­ta Si­be­liuk­sen oma ar­vio pi­a­no­sä­vel­lyk­sis­tään, pu­hui­vat­ko ai­ka­lai­sa­si­an­tun­ti­jat tuol­la ta­voin nois­ta te­ok­sis­ta vai oli­ko se tie­to­sa­na­kir­jan asi­an­tun­ti­ja­kir­joit­ta­jan ar­vio. Oli mi­ten oli, il­mai­su on häm­men­tä­vän vä­hät­te­le­vä. Si­be­liuk­sen pi­a­no­mu­siik­ki ei tun­nu il­ta­hä­mä­räs­sä vä­sä­tyl­tä si­vu­tuot­teel­ta, vaan kirk­kaan, kuu­lak­kaan päi­vän ki­mal­luk­sel­ta. Toi­saal­ta voi­sim­me­kin aja­tel­la ny­kyi­sin näin: ”Puh­de­työt ovat kuin Si­be­liuk­sen pi­a­no­mu­siik­ki – täyn­nä tun­net­ta, huo­lel­lis­ta hi­on­taa, tun­nel­mia ja herk­kyyt­tä; kai­ken kaik­ki­aan ne voi­vat sym­bo­li­soi­da elä­män hy­viä het­kiä”.

Toi­voi­sin niin pal­jon, et­tä elä­mä tar­jo­ai­si lä­hes­ty­vän jou­lun al­la muu­ta­kin kuin kii­ret­tä ja kou­ho­tus­ta. Oli­si­pa oi­ke­as­ti ai­kaa hä­mär­ty­vien il­to­jen puh­de­töil­le, pie­nil­le lah­ja­kä­si­töil­le ja nii­den rau­hal­li­sel­le kää­ri­mi­sel­le. Täl­lai­sen ide­a­lis­ti­sen jou­lu­na­lus­haa­veen kruu­nai­si kau­nis ja hai­kea jou­lu­lau­lu Jou­luil­ta sa­lo­mail­la. Se on sä­vel­let­ty Ar­vid Ly­dec­ke­nin ru­noon:

”Pärs­kyy pir­tin pä­reen palo, ker­too kas­ku­jan­sa salo, tuik­kii tal­ven täh­ti­vyö. Sei­soo ää­ne­tön­nä ruk­ki, lah­jat toi jo jou­lu­puk­ki. Päät­tyi pit­kän, pit­kän päi­vän työ, pit­kän päi­vän työ, pit­kän päi­vän työ.”