– Oot­ko miet­ti­nyt, on­ko tää po­ruk­ka? ka­ve­ri ky­säi­see mi­nul­ta kä­vel­les­säm­me il­ta­ky­läs­tä ko­tiin.

En­si­re­ak­ti­o­ni on, et­tä ei tie­ten­kään. Po­ruk­ka­han on paha: sul­keu­tu­mis­ta, si­sään läm­pi­ä­mis­tä, kup­pi­kun­ta­lai­suut­ta. Sit­ten mie­lee­ni muis­tuu kuva äs­kei­ses­tä huo­neen­täy­des­tä rak­kaik­si käy­nei­tä kas­vo­ja. Huo­maan sa­no­va­ni, et­tä ai­na­kin mun on hyvä ol­la just näi­den ih­mis­ten kans­sa.

Opis­ke­lu­kau­pun­geis­sa tu­lee syk­sy­jä ja vuo­sia, jol­loin ohu­et yh­tei­sym­mär­ryk­sen lan­gat muo­dos­ta­vat li­mit­ty­viä ke­hiä. Sa­mat ih­mi­set al­ka­vat ha­keu­tua tois­ten­sa seu­raan ja ajau­tua tois­tu­vas­ti sa­moi­hin paik­koi­hin. Tun­tuu mu­ka­val­ta, et­tä joku huo­maa kai­va­ta, jos olen yh­den­kin il­lan pois­sa. Ko­ke­muk­ses­sa on mi­nul­le jo­tain ta­vat­to­man uut­ta ja ar­vo­kas­ta.

Sil­ti kä­si­te ”po­ruk­ka” häm­men­tää. Ei­kö ”mei­dän” ul­ko­puo­lel­le jää vää­jää­mät­tä jouk­ko ni­mel­tä ”ne”? Jol­le­kin meis­tä asia ei ole on­gel­ma. Hän liik­kuu su­la­vas­ti nii­den, näi­den ja noi­den vä­lil­lä ja on joka pai­kas­sa osa ”mei­tä”. Toi­nen ja kol­mas tar­vit­se­vat kui­ten­kin tur­va­pii­rin­sä.

”Kaik­ki yh­des­sä” -ide­aa­li kuu­los­taa ki­val­ta ja toi­mii­kin tiet­tyyn pis­tee­seen saak­ka. Kau­nein­ta sii­nä on avoi­muu­den ja jo­kai­sen huo­mi­oi­mi­sen aja­tus. Kui­ten­kin suu­ris­sa jou­kois­sa pelk­kä yk­si­löi­den har­hai­lu tun­tuu lo­pul­ta ir­ral­li­sel­ta, ei­kä sa­mais­tu­mi­sen koh­teek­si vält­tä­mät­tä rii­tä laa­ja, tu­hat­kas­voi­nen rau­ha­nyh­dis­tys­vä­ki.

Eh­kä po­ru­koi­tu­mi­sen vält­tä­mis­tä tär­ke­äm­pää on­kin, mil­lai­si­na ka­ve­ri­jou­kon ra­jat näyt­täy­ty­vät sii­hen kuu­lu­mat­to­mil­le: huo­koi­si­na ja jous­ta­vi­na vai jär­käh­tä­mät­tö­mi­nä ja kar­kot­ta­vi­na? Säi­lyy­kö ky­se­le­vä mie­li?

Sa­mal­la muis­tan si­nua, joka kai­pai­sit ys­tä­viä, mut­ta et ole löy­tä­nyt hei­tä. Us­ko­vai­sen taus­ta­yh­tei­sön tar­jo­a­ma laa­ja, ver­kot­tu­nut kon­tak­tien kerä voi ol­la nuo­rel­le paik­kan­sa et­si­jäl­le muu­ta­kin kuin man­naa, jos mis­sään ei tun­ne ole­van­sa osa ”mei­tä”. Pii­rit saat­ta­vat sil­loin näyt­täy­tyä pit­si­lii­noi­na, joi­den sil­mu­kat ovat val­miit – ku­vio näyt­tää ha­jo­a­van, jos yrit­tää kou­ka­ta pyl­väs­sil­mu­kan sa­tun­nai­seen koh­taan. Omas­ta ko­ke­muk­ses­ta­ni tie­dän lai­das­ta, kuin­ka ir­ral­li­suut­ta ko­kies­sa pie­net­kin ulos­sul­ke­mi­sen eleet saat­ta­vat kir­pais­ta.

Loh­dut­ta­vaa mi­nus­ta on, et­tä yl­hääl­tä kat­sot­tu­na opis­ke­li­ja­kau­pun­kien ku­vi­ot ovat jat­ku­vas­ti uu­del­leen jär­jes­ty­viä. Ku­kaan ei pää­tä, et­tä teh­dään meis­tä po­ruk­ka. Yh­teen­kuu­lu­mi­sen ajat elä­vät elä­män­ti­lan­tei­den aal­lo­kos­sa.

Toki val­miin­kin tun­tui­ses­sa nuo­res­sa ka­ve­ri­jou­kos­sa lie­veil­mi­öi­den kans­sa so­pii ol­la tark­ka­na; pa­him­mil­laan tyh­myys tii­vis­tyy ja ka­ven­taa koko jou­kon aja­tus­maa­il­maa. Par­haim­mil­laan­han po­ruk­ka voi ol­la tur­val­li­sen so­si­aa­li­suu­den tyys­si­ja, jos­sa us­kal­taa ol­la myös haa­voit­tu­va ar­ki­mi­nä ja jos­sa kes­kus­te­lun pin­ta­muo­dol­li­suu­det ovat no­pe­as­ti kuo­rit­ta­vis­sa tär­ke­äm­pien ai­hei­den tiel­tä.

Mi­nun ym­pä­ril­tä­ni ih­mis­pit­sien sil­mu­koin­ti jää het­kek­si tau­ol­le, kun ko­ti­kau­pun­git kut­su­vat opis­ke­li­joi­ta jou­lun­viet­toon. Il­ta­yös­tä va­el­te­len kes­kus­taa kier­tä­viä ka­tu­ja ja vil­kui­len tut­tui­hin, pi­men­nei­siin ik­ku­noi­hin. Mie­li on enem­män luot­ta­vai­nen kuin hai­kea. Voi­han ol­la, et­tä loma tuo meil­le it­se kul­le­kin etäi­syyt­tä, joka par­haim­mil­laan lä­hen­tää.