Mil­lais­ta on luo­vut­taa, jät­tää jo­kin kes­ken? Muis­tan, kun luo­vu­tin kep­pi­ke­räyk­ses­sä kun olin kah­dek­san, su­vi­seu­rois­sa. Hei­tin ke­pin ja puo­lil­leen jää­te­lö­pa­pe­rei­ta ke­rää­mä­ni muo­vi­pus­sin mum­mo­lan vau­nun eteen ja me­nin vau­nuun ma­kuu­so­pen ver­hon taak­se hä­pe­ä­mään. Eno sa­noi, et­tä luo­vut­ta­ja-Lot­ta. Joku pa­laut­ti sen piik­ki­ke­pin lä­he­tys­pis­tee­seen.

Seu­raa­van ker­ran luo­vu­tin lu­ki­on jäl­kei­se­nä vuon­na. Luo­vu­tin ai­ka me­lui­sas­ti, ei­kä ku­kaan kui­ten­kaan sa­no­nut luo­vut­ta­ja-Lot­ta, vaik­ka maas­sa ma­ka­si iso pino kir­jo­ja ja epä­mää­räi­sel­lä sä­läl­lä niu­kas­ti ki­tuut­te­le­va opin­to­suun­ni­tel­ma, sel­lai­nen voi­ma pel­käl­lä yli­o­pis­tos­sa kir­joil­la olol­la tun­tui ole­van. Et­tä kyl­lä se sii­tä.

Ei se ai­na sii­tä. Jos­kus tar­vit­see jo­tain ihan muu­ta. Kah­dek­san­vuo­ti­aa­na eh­kä kyy­ne­len­pyyh­ki­jän ja kan­nus­ta­van kans­sa­kep­pi­ke­rää­jän. Opin­to­jen kans­sa taas ei aut­ta­nut enää muu kuin vaih­taa kau­pun­kia ja opis­ke­lu­paik­kaa, vaik­ka siir­ty­mä vei­kin ai­kan­sa.

Mo­nes­sa meis­sä on vä­hän suo­rit­ta­jaa. Suo­rit­ta­jan­kin pää luo­vut­taa vä­lil­lä, ai­na­kin het­kek­si. Pää on var­ma, et­tei enää pys­ty, ja vaik­ka pys­tyi­si­kin, ei se riit­täi­si.

Mi­kään ei rii­tä, jos suo­rit­ta­ja­pää al­kaa ver­tail­la. Tuo toi­nen te­kee noin pal­jon, pys­tyy tuo­hon kaik­keen, seik­kai­lul­li­seen, vas­tuul­li­seen, so­si­aa­lis­huo­maa­vai­seen ja vie­lä es­teet­ti­seen­kin, kun mi­nul­la ku­luu ener­gia jo tä­hän, ta­val­li­seen.

Voi al­kaa pe­lä­tä: En­tä jos kaa­tuu tämä ja tuo, jos alan kat­soa put­ken läpi, muu­tun ar­mot­to­mak­si, en ta­voi­ta enää hau­raut­ta nau­ru­jen ta­ka­na, kuu­le it­ku­ja ovien läpi. Jos jään lei­ju­maan epä­re­a­lis­ti­siin vä­li­ti­loi­hin, en­kä enää muis­ta, mi­ten pe­ru­noi­ta nos­te­taan. Jos en pys­ty­kään elät­tä­mään it­se­ä­ni am­ma­til­la­ni en­kä iki­nä ole­maan plus­sa­kan­sa­lai­nen. Jos en enää tun­nis­ta­kaan ar­vo­kas­ta, kor­jaa rik­ki­men­nyt­tä, kun­ni­oi­ta edel­lä kul­ke­nut­ta, muis­ta kiit­tää.

Toi­si­naan omaa epä­täy­del­li­syyt­tä myös ys­tä­vyy­des­sä, tyt­tä­re­nä, si­sa­re­na ja kum­mi­na kat­soo ar­mol­li­sem­min, toi­si­naan la­maan­tu­en, vä­häl­lä luo­vut­taa.

Sa­maa kuor­maa saat­taa li­sä­tä myös tun­nol­le ker­ty­nyt taak­ka. Us­ko­kin voi al­kaa näyt­tää vaa­ti­muk­sil­ta, vaik­ka se ei kysy yh­tään te­koa tai on­nis­tu­mis­ta.

Ihan ta­val­li­ses­sa ar­jes­sa koh­tuul­li­nen mää­rä te­ke­mis­tä, vas­tuu­ta ja so­si­aa­li­suut­ta tun­tuu suo­je­le­van tur­hal­ta it­seen­sä­kä­per­ty­mi­sel­tä. Jos­kus on on­nel­li­sim­mil­laan jo­ka­päi­väi­sen es­seen­sä kans­sa.

Ei se tu­le­vien kori kui­ten­kaan te­ke­mäl­lä tyh­je­ne, ei­vät­kä lu­te­ri­lai­nen työ­mo­raa­li ja suo­ma­lai­nen sisu ai­na tai­da ol­la par­haat iden­ti­teet­ti­mää­rit­teet, var­sin­kaan jos mie­li yli­ra­sit­tuu sii­hen pis­tee­seen, et­tä tar­vit­see pa­pe­ril­le kir­joi­te­tun le­po­mää­räyk­sen. Sil­loin ei kel­tään kai­va­ta inah­dus­ta­kaan mis­tään luo­vut­ta­mi­ses­ta. Oli­si pi­tä­nyt höl­läil­lä jo pal­jon ai­em­min.

Herk­kyys ja vah­vuus ovat meis­sä sa­mas­sa ok­sas­sa: var­pu nou­see as­ke­leen al­ta yhä uu­del­leen, mut­tei lo­put­to­mas­ti.

...

Mi­nul­le vai­ke­aa oli­si, jos luo­vut­tai­sin kir­joit­ta­mi­ses­sa. Kuu­kau­si kuu­kau­den pe­rään opis­ke­len lu­ke­maan teks­tien muo­toa, mer­ki­tys­tä ja muo­don ja mer­ki­tyk­sen yh­teis­toi­min­taa. Sen ver­ran var­hai­sai­kui­nen it­se­tun­to on vie­lä ha­ta­ral­la poh­jal­la, et­tä yh­tä te­rä­vil­le sil­mil­le ei hou­kut­tai­si aset­taa alt­tiik­si mi­tään omaan­sa.

Päi­vä­mie­hen blo­giin kir­joit­ta­mi­nen on ol­lut tuol­le yl­pey­del­le hy­vää nöy­ryy­den kou­lua. Ta­voit­teet ovat eri­lai­set kuin oli­si­vat hen­ki­lö­koh­tai­sel­la alus­tal­la, vaik­ka mei­tä on oh­jeis­tet­tu kir­joit­ta­maan va­paas­ti omas­ta, ihan ta­val­li­ses­ta elä­mäs­täm­me, ei har­taus­teks­te­jä, us­ko poh­ja­vir­ta­na. Joka teks­tin koh­dal­la olen ko­et­ta­nut aja­tel­la: riit­tää, et­tä yk­si tuol­la jos­sain tar­vit­see tätä nyt. Jos jo­tain ha­lu­ai­sin, niin eh­kä loh­dut­taa: hei, täl­lai­sia ol­laan, mut­ta ei­hän mu­ser­ru­ta!

Pa­lau­tet­ta ti­pah­te­lee. Jos­kus joku sa­noi, et­tä sinä kir­joi­tat niin kuin si­nun us­ko­si oli­si vah­va. Het­ken oli taas vai­kea kir­joit­taa. Sil­tä­kö se näyt­ti, niin­kö vää­rin vies­ti oli vä­lit­ty­nyt?

Mo­nia mie­tin­tö­jä olen pa­loi­tel­lut ys­tä­vie­ni kans­sa. Pari ker­taa on teh­nyt mie­li heit­tää koko ru­pe­a­ma tien­penk­kaan kuin puo­li­tyh­jä jää­te­lö­pa­pe­ri­pus­si. Mik­si olen ru­ven­nut täl­lai­seen, edes­vas­tuu­ton? Sik­si­kö, et­tä olen op­pi­nut sa­no­maan kyl­lä, kun pyy­de­tään kris­til­li­syy­den työ­hön? Jos ne pyy­si­vät va­hin­gos­sa ihan vää­rää ih­mis­tä?

Yh­tä usein kir­joit­ta­mi­nen on tun­tu­nut iloi­sel­ta asi­al­ta. Olen saa­nut lu­kea sil­mät su­mei­na pal­jon elä­män­ta­ri­noi­ta, sa­mais­tu­mis­koh­tia, kan­nus­tus­ta ja tur­val­li­sia toi­vo­tuk­sia tiu­ku­via pa­lau­te­säh­kö­pos­te­ja. Sa­moin yl­lät­tä­vis­sä pai­kois­sa tun­tea ys­tä­väl­li­siä kä­siä ol­ka­pääl­lä­ni: sinä olet yk­si niis­tä jot­ka kir­joit­ta­vat. Kii­tos.

Edel­lis­syk­syn luo­vut­ta­mis­tau­koa lu­kuun ot­ta­mat­ta olen lu­van­nut kir­joit­taa kol­me vuot­ta täy­teen. Se tar­koit­taa vie­lä muu­ta­maa ke­vät­kuu­kaut­ta, joi­den ai­ka­na yhä edel­leen kir­joi­tan au­ki tätä sa­maa kir­pe­än­ma­ke­aa, nä­en­näis­sel­ke­ne­vää kes­ke­ne­räi­syyt­tä. Pe­rus­tär­ke­ät asi­at ei­vät muu­tu: us­ko, työ ja ys­tä­vyys. Iha­naa, et­tä saam­me tän­ne blo­gis­teik­si ai­van tuo­rei­ta, nuo­ria ää­niä!