Huh­ti­kuun tah­dis­sa ei mei­naa py­syä. Jää hä­kel­lyk­siin hä­mä­rään huo­nee­seen, kun ik­ku­nan ta­ka­na vuo­de­nai­ka vaa­le­nee. Yh­te­nä aa­mu­na avaa kaih­ti­met, ja sii­nä se on, ni­men­sä vä­ri­nen: vaa­le­an­kel­tai­nen, vaa­le­an­pu­nai­nen. Ja se väik­kyy ta­lo­jen yl­lä kuin la­si­ku­pu, ja se hei­jas­tuu sil­miin niin, et­tä mus­tu­ai­set liki ka­to­a­vat. Ja kun men­nään taas si­sä­ti­loi­hin, sil­mät ovat ry­pä­leen­tum­mat, ja jos ne piir­ret­täi­siin sar­ja­ku­vaan, ne oli­si­vat täyn­nä val­koi­sia va­lo­pis­tei­tä.

Il­ta­päi­vien auk­ko­tun­tei­na löy­tyy kir­jas­to­ja, joi­den ik­ku­nat an­ta­vat jo­el­le, ja valo heit­täy­tyy ik­ku­nan­puit­teil­ta uh­ka­roh­kei­siin syök­syi­hin hal­ki van­ho­jen kir­ja­hyl­ly­tet­ty­jen teh­das­hal­lien ja kaar­tu­vien kat­to­pui­den. Ik­ku­na­ne­dus­pöy­dis­sä päät ku­mar­tu­vat kä­sit­te­le­mään tie­de­a­la­koh­tai­sia ko­ko­nai­suuk­sia, vaik­ka eh­kä ha­lu­ai­si­vat na­pu­tel­la nau­laa ai­taan tai ter­va­ta ve­net­tä tai keit­tää pe­ru­noi­ta ke­vät­por­sail­le.

Tai ha­lu­ai­si­vat mo­lem­pia: pork­ka­na­maan ja lam­pai­ta ja ka­no­ja ja yh­tä ai­kaa kie­li­kä­si­tyk­siä ja kaa­re­via koor­di­naa­tis­to­ja ja ky­sy­myk­siä, mi­ten ih­mi­set toi­mi­vat ja mis­sä me­ne­vät tie­don ra­jat. Ja ra­jo­jen koh­dal­la ja kai­ken tie­don yl­lä vii­pyy kaik­ki­voi­van py­hän läs­nä­o­lo, jon­ka kii­vas kiel­tä­mi­nen kai­kuu ont­to­na. Jää au­ki, jää mah­dol­li­suus.

Lä­hem­min huh­ti­kui­sis­sa käy­tä­vä­koh­taa­mi­sis­sa kuu­lee, kuin­ka kiu­saa jon­kin­lai­nen ris­ti­rii­ta, kun au­rin­ko pais­taa, vaik­ka maa­il­ma tu­hou­tuu pala pa­lal­ta. Ole­mi­sen lä­vis­tää pe­rus­ta­van­laa­tui­nen mer­ki­tyk­set­tö­myys ja pel­ko, tai täy­sil­lä elä­mi­sen kii­re ja pel­ko.

Etääl­tä muis­tuu Raa­ma­tun ke­ho­tus, ei vä­lin­pi­tä­mät­tö­myy­teen vaan roh­keu­teen: us­kal­taa elää var­jel­len ja aset­tua ja ra­ken­taa lei­vi­nuu­ne­ja ja ta­lo­ja ja ko­te­ja ja per­hei­tä ja lam­ma­sai­tauk­sia. Ei ole lam­pais­ta maa­il­man­tus­kan kan­ta­jik­si – niin ohu­et ja­lat.

Huh­ti­kuu. öi­sin kau­pun­ki hen­git­tää ja­noi­sin ku­lauk­sin ve­den­kir­kas­ta, maan­tuok­sus­ta sa­ke­aa il­maa. On hy­vin vä­hän rii­ta­ää­niä, päi­vän ja pi­me­än raja var­kain tu­le­va ja uni hy­vin kau­ka­na mi­nus­ta. Pi­me­äs­sä tait­taa ohi­men­nen ok­san sor­miin­sa ja huo­maa, et­tä se sil­mui­lee. Vä­hän säi­käh­tää.

Pi­tää sa­noa lenk­ki­ka­ve­ril­le kuu­lu­mi­sis­ta: On de­ad­li­ne­ja ja ai­kaa­kin, kun osai­si jär­jes­tää. Ja sel­lai­sia am­mat­ti-iden­ti­teet­ti­ky­sy­myk­siä ja syk­leit­täin täl­lais­ta vä­lit­tä­jä­ai­ne-epä­ta­sa­pai­no-on­net­to­muut­ta ja kesä on vie­lä ihan au­ki, mut­ta en minä pa­hoin voi. Ja tun­tee jo pu­hu­es­saan it­sen­sä kor­va­e­läi­mek­si ja iso­ham­pai­sek­si räi­keä-ää­nek­si, jon­ka tup­su­hän­tä on ras­kas ja mät­kii, ei­kä osaa kau­niis­ti ky­syä ta­kai­sin. Kuu­lee vain: Us­ko si­nä­kin kiu­sat­tu ja vä­hä­voi­mai­sen tun­toi­nen syn­ti­si an­teek­si.

Ja hil­jaa va­vah­del­len it­kee ol­ka­pää­tä vas­ten, vuo­dat­taa vä­sy­mys­tään. Ja it­kee pois tur­hia sa­no­ja, it­kee kat­set­taan suo­rak­si ja ti­laa va­paak­si toi­sen­kin ol­la.

Niin kau­nis on Luo­jan tai­vas ja maa.