”Mi­tes sul­la?”

Kol­man­nel­la vel­jel­lä on häät. Ajel­laan sin­ne en­sim­mäi­sen vel­jen kans­sa, veli ra­tis­sa, mi­nul­la läp­pä­ri au­ki pol­vil­la, ai­ko­muk­se­na­ni koo­ta What­sApp-rin­gis­sä ke­rä­tyis­tä aja­tuk­sis­ta ko­ti­vä­en oh­jel­maa. (Jo­tain mei­dän­per­heen­nä­köis­tä, haus­kan­herk­kää eh­kä, kai­kil­le lu­ku­tai­toi­sil­le sa­not­ta­vaa suu­hun.) Ik­ku­nois­sa aal­toi­lee au­ki­sil­mui­le­va met­sä, näy­töl­lä verk­kaan jä­sen­ty­vä aja­tus­ke­rä. Hei­tän aja­jal­le sal­mi­ak­kia ja jon­kin huo­li­mat­to­man ky­sy­myk­sen – ja veli vas­taa.

En minä sitä oh­jel­maa sil­lä mat­kal­la saa teh­tyä. Kan­nat­te­len het­keä, et­tei kat­ke­ai­si: si­säl­lös­tä viis, mut­ta et­tä pu­hu­taan. Pu­hu­taan kuin veli ja sis­ko, sil­lä mi­kään ei ole vä­hem­män it­ses­tään­sel­vää. Ei se­kään, et­tei veli us­ko ku­ten minä, voi ol­la täs­sä en­sim­mäi­nen asia. En­nem­min iloit­sen avoi­mes­ta, ar­vos­ta­vas­ta läs­nä­o­los­ta, joka ei ky­see­na­lais­ta toi­sen ar­vo­ja. Mi­nun­kaan ei tar­vit­se puo­lus­tau­tua.

Valo osuu lei­jai­le­vaan pö­lyyn, kim­mel­tää. Häät ovat ohi, ja ol­laan tyh­jen­tä­mäs­sä au­to­tal­lin vint­ti­huo­net­ta nai­mi­siin men­neen vel­jen ta­va­rois­ta: kir­jo­ja, muis­tiin­pa­no­ja, sei­nil­tä alas ai­ka­tau­lu­ja ja tsemp­pi­lau­sei­ta. Si­sään kan­ne­taan juu­ri opis­tos­ta ko­tiu­tu­neen sis­kon ta­va­roi­ta: val­koi­set ver­hot, vaa­lea vir­kat­tu mat­to, har­kit­tu­ja esi­nei­tä.

Jä­tän nos­tal­gi­soi­mat­ta ää­neen: Se huo­ne on tor­ni­ka­ma­ri, mi­nun­kin abi­vuo­te­ni kaik­ki­tie­tä­vyy­sil­luu­si­on on­nel­li­nen kam­mio. Mi­nun jäl­kee­ni se on pe­riy­ty­nyt vuo­sit­tain van­him­mal­le ko­to­na asu­jal­le – vauh­dis­sa, jon­ka pe­räs­sä en ihan pysy. Ne elä­vät niin no­pei­ta au­rin­gon­kier­to­ja nuo, tuo­kin seit­se­män vuot­ta nuo­rem­pi sis­ko, käyn­ti kuin kau­riil­la, pos­ki kuin pi­o­nin kuk­ka.

Ja kaik­ki, mitä sii­nä hää­rä­tes­sä ju­tel­laan, on ou­toa ja herk­kää, uut­ta. Jo­tain on muut­tu­nut vuo­den ai­ka­na: sis­ko ei vain är­ty­nees­ti nau­rah­da ky­sy­myk­siä si­vuun, vaan sa­nois­sa huo­jah­taa sitä raas­ta­vaa ja läi­keh­ti­vää, mitä se elää juu­ri nyt. Mi­nua kos­ket­taa se yh­tei­syy­den vä­läys – sis­kos­ten al­ka­va sa­ma­ni­käis­ty­mi­nen.

Koh­ta ko­li­see por­tais­sa nuo­rem­pien sis­ko­jen pal­jas­var­pai­nen pa­raa­ti. Huo­ne täyt­tyy rät­kä­tyk­ses­tä. Niin sa­maa ver­ta me kaik­ki – nau­re­taan sa­moil­le asi­oil­le ja sit­ten sil­le, mi­ten tyh­mil­le asi­oil­le nau­re­taan.

Sa­laa ai­lah­dan ihai­lun ja ka­teu­den vä­lil­lä: Mi­ten nuo noin raik­kaas­ti? Mi­ten ne osaa noin kirk­kaas­ti, vaik­ka niil­lä on edes­sä vaik­ka mitä? Ja yh­täk­kiä jo­kin mi­nus­sa hä­pe­ää: Yk­si­kään nii­den asia ei kai­paa vä­hät­te­lyä. Ne elää niin täy­des­ti ja ko­ko­nai­ses­ti, kos­ka ne elää tuo­hon ikään liit­ty­vää yh­tei­syy­den rie­mua ja eril­li­syy­den ki­pua en­sim­mäis­tä ker­taa. En­sim­mäis­tä ker­taa kaik­kea.

Nii­den ilo sai­si ol­la mi­nun ilo­a­ni. Ne on mi­nun rak­kaim­pia.

Il­ta­yös­tä avaan ul­ko-oven si­sään­ko­put­ta­val­le nel­jän­nel­le vel­jel­le. Se on mi­nun jous­ta­va­mie­li­nen vel­je­ni, sem­moi­nen, joka osaa pyy­tää si­sa­rus­kon­sul­taa­ti­o­ta ym­pä­ris­tö­e­tii­kan esi­tel­mään, penk­ka­ri­a­suun ja ka­ve­rin kih­la­jais­lah­jaan. Kra­va­tin vä­rin­kin se var­mis­ti sis­kol­ta – ta­ju­aa­ko­han se, mi­ten hy­väl­tä se tun­tuu.

Ny­käi­sen sen het­kek­si keit­ti­öön lu­ke­maan jo­tain ar­tik­ke­lia ja neu­vot­te­le­maan kä­sit­teis­tä: ek­so­nar­ra­tii­vi, tää on tär­kee, ja tun­nis­tat­ko täs­tä ol­kiu­kon, sen kär­jis­tys­tä vas­taan hyök­kää­vän ar­gu­men­toin­ti­vir­heen? On iha­naa, et­tä sitä kiin­nos­taa sel­lai­nen mie­li­ku­vi­tuk­sen ve­nyt­tä­mi­nen to­den ja epä­to­den vä­li­maas­toon, te­o­reet­ti­nen mah­dol­li­sel­la lei­kit­te­ly. Se ajat­te­lee vä­hän mi­nua in­si­nöö­rim­min. Opin sii­tä. Vä­liin to­mah­taa nuo­ren mie­hen sy­dä­mel­tä jo­tain kau­an kään­nel­tyä, to­sie­lä­män ma­kuis­ta.

In­tin jäl­keen se­kin ai­koo val­la­ta oman opis­ke­lu­kau­pun­kin­sa, erin kuin ku­kaan meis­tä ai­em­mis­ta läh­ti­jöis­tä. Koh­ta mei­dän ju­nan­tuo­maa per­het­tä ma­jai­lee kai joka pi­tä­jäs­sä ran­ni­kol­ta tun­tu­reil­le.

Ja sit­ten vie­lä mi­nun ju­nan­kul­jet­te­le­ma elä­mä­ni. Kai kir­joi­tan näis­tä lä­hei­syy­den het­kis­tä, kos­ka ih­met­te­len lä­hei­syy­den ja etäi­syy­den di­lem­maa.

Siel­lä vel­jen häis­sä, au­las­sa vie­ras­kir­jan ää­rel­lä, tä­din huo­lek­kaan ky­sy­myk­sen läm­mös­sä mi­nus­sa tul­vah­taa jo­tain kum­mal­lis­ta ul­ko­puo­li­suu­den su­rua. Sa­non, et­tä häät on jos­kus vä­hän vai­kei­ta. Sitä en sano, et­tä mik­si tun­tuu kuin eläi­si tätä per­heen yh­tei­syyt­tä jo­ten­kin reu­nal­ta, hi­taas­ti etään­ty­en -- kuin oma elä­mä oli­si jo­ten­kin näis­tä ir­ral­li­nen, pe­rus­kaa­van ul­ko­puo­li­nen oma to­del­li­suu­ten­sa.

Mik­si tun­tuu sil­tä, vaik­ka juu­ri het­ki sit­ten kir­kon pi­has­sa mum­mi on ru­tis­ta­nut mi­nut sy­liin­sä: ”Mum­min van­hin kul­ta”? Vaik­ka olen sil­lä ta­val­la hy­vin on­nel­li­nen ih­mi­nen täs­sä maa­il­mas­sa, et­tä olen ai­kui­se­na­kin mum­min kul­ta, is­kän lu­tu­nen ja vel­jen kra­vat­ti­kon­sult­ti?

Tei­ni­nä re­pii ir­ti. Sit­ten taas muis­taa kai­va­ta: jos­pa säi­lyi­si yh­teys omiin. Jos­pa tu­le­va­na ke­sä­nä sai­si is­tua niin kau­an su­ku­mö­kin por­tail­la, et­tä kir­kas­ve­ti­nen Kuo­rin­ka-mai­se­ma muik­ku­verk­koi­neen tun­tui­si taas vä­hän myös mi­nun mai­se­mal­ta­ni.

Jos­pa sai­si tu­le­vai­suu­des­sa­kin ko­kea elä­vän­sä ihan kes­kel­tä tätä elä­mää kan­ta­vaa to­del­li­suut­ta, jos­sa mei­dän per­he kan­nat­te­lee ja kan­nus­taa ai­kuis­tu­via va­so­jaan, kas­vaa ja laa­je­nee niin kuin mum­min syli, ot­taa sy­lei­lyyn­sä puo­li­soi­ta, lap­sia, ot­to­lap­sia. Mei­dän si­sa­ruk­sis­ta ja lap­sis­ta kas­vaa per­hei­tä, per­heis­tä su­ku­ja.

Var­je­le, ra­kas tai­vaan Isä, meis­sä myö­täi­loa ja kans­sai­loa.

Var­je­le meis­sä vas­tuu­ta toi­sis­tam­me.

Var­je­le meis­sä kär­si­väl­li­syyt­tä tois­tem­me maa­nan­tai­puo­lia koh­taan.

Var­je­le meis­sä luot­ta­mus­ta, myö­tä­tun­toa ja vie­raan­va­rai­suut­ta.

Var­je­le yh­tei­syyt­tä.

Var­je­le elä­mä­ni­loa.