Alus­sa ei ole abst­rak­ti­oi­ta. Vain mai­se­mal­li­nen vet­tä ja ho­ri­sont­ti, jo­hon las­ke­va au­rin­ko kai­vaa kuo­pan. Me nel­jä ja iti­koi­ta, nuor­ten hir­vien hä­kel­ty­nei­tä jäl­kiä ran­nas­sa.

Sit­ten me läh­dem­me mat­kaan. Kau­pun­ki. Kau­pun­ki, kau­pun­ki.

Aa­mu­va­loa hiuk­sil­la. Il­ta­va­loa puis­sa. Yö­va­loa, por­tai­ta, kah­vo­ja. Päi­vä­va­los­sa si­ris­tyy ja te­rä­vöi­tyy. Ih­mi­nen, ih­mi­siä, ih­mi­set ovat tois­ten ja mi­nun ja ei-ke­nen­kään.

Vaih­tu­vis­sa ky­lä­pai­kois­sa eri no­peuk­sil­la kim­poi­lee. Vä­lil­lä jää­tyy aset­te­le­maan il­mei­tään, kun ne ei­vät jär­jes­ty it­ses­tään. Useim­mi­ten unoh­taa et­tä il­mei­tä on, on vaan.

Löy­tyy tur­val­li­sia yö­si­jo­ja ol­la saa­mat­ta un­ta. Kip­ris­ty­neen sy­dä­men ym­pä­ril­tä py­säh­tyy koko maa­il­ma. Luot­ta­mus on huo­neen ko­koi­nen, tyy­ty­mi­nen ta­lon. Mui­den uni­hen­gi­tys ta­sais­ta.

Mei­tä on nel­jä mat­kal­la.

Kei­te­tään tran­gi­al­la pe­ko­ni­kas­ti­ket­ta, poi­mi­taan kel­tai­sia kuk­kia ja tis­ka­taan huol­to­a­se­man ves­sas­sa. Eh­di­tään seu­roi­hin.

Kul­je­taan, meri liik­kuu nä­kö­ken­täs­sä. Ri­pus­tau­du­taan pui­hin, syö­dään suo­raan pan­nus­ta kau­hal­la, vaik­ka on lu­si­kal­la an­net­tu. Le­vää ha­jo­aa ran­nan tis­ki­ve­teen.

Mat­kal­la­kin meis­sä on kiin­ni ko­te­ja ja ta­po­ja ja as­te­vaih­te­lui­ta. Mi­ten suh­tau­du­taan vie­rai­siin, ra­haan ja kel­loon. Mi­ten ote­taan apua vas­taan. Mi­ten ol­laan eri miel­tä, mi­ten vai­e­taan. Mi­ten hei­te­tään her­jaa, mi­ten hel­li­te­tään.

Ei ole help­po ym­mär­tää tois­ta näin lä­hel­tä. Etääm­pää, sa­tun­nai­sis­sa koh­taa­mi­sis­sa on pois­pää­sy. Täs­sä oli­si hy­väk­syt­tä­vä, kes­tet­tä­vä, koh­dat­ta­va.

Seu­raa­val­la rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä ei mah­du­ta penk­kiin, et­si­tään paik­ka sei­nän vie­res­tä. äs­kei­nen tur­me­lus syk­kii etäi­syy­te­nä vä­lil­lä. Lop­pu­lau­lun koh­dal­la on otet­ta­va kä­des­tä kiin­ni: Vie­lä­kö?

Seit­se­män­kym­men­tä ker­taa seit­se­män. Ker­taa seit­se­män. Joka päi­vä.

Au­ton mat­ka­mit­ta­ri pyö­räh­tää ym­pä­ri. Ko­la­roi­daan vä­hän, soi­tel­laan isäl­le ja va­kuu­tu­syh­ti­öön. Os­te­taan pa­ket­ti päh­ki­nä­jää­te­löä ja syö­dään muo­vi­lu­si­koil­la val­ta­tien var­res­sa. Unoh­de­taan kuk­ka­ro sa­to­jen ki­lo­met­rien pää­hän.

Nau­rat­tai­si, jol­lei it­ket­täi­si. It­ket­täi­si, jol­lei nau­rat­tai­si.

Et­si­tään yöl­lä kaup­paa tai dyyk­ki­paik­kaa, mut­ta löy­de­tään vain kak­si tun­tia kyl­mä­a­se­mia. Vii­mein Hel­sin­gin kes­kus­tas­ta löy­tyy ju­gurt­tia ja ruis­lei­pää. Kat­sel­laan vai­to­nai­si­na Tuo­mi­o­kir­kon por­tail­ta ohi ko­li­se­via ra­ti­koi­ta. Mitä teil­le oi­ke­as­taan kuu­luu?

Kul­je­taan. No­jaan ik­ku­naan, oven­pie­leen, ol­ka­pää­hän. Ra­kas­tan van­has­ti ja uu­des­ti. Sa­non hel­pos­ti ja vai­ke­as­ti ja olen sa­no­mat­ta, ker­ran­kin, ai­na­kin sen yh­den ker­ran, kun ka­ve­ri tök­kää: Täs­sä koh­den vai­ti.

Hä­pe­äl­li­sim­män taa­kan, ki­peim­män haa­veen koh­dal­la ta­ju­taan ol­la nau­ra­mat­ta. Asi­at ovat omia. Asi­at ovat yh­tei­siä. Au­rin­gon al­la ei uut­ta tä­nään­kään, hiuk­sil­la si­lit­tä­vä käsi.

Lo­pul­ta läh­te­mi­nen, kul­ke­mi­nen ja pa­laa­mi­nen ovat sa­maa kes­ke­ne­räi­syy­den ja epä­var­muu­den sie­tä­mis­tä. Täl­lai­sia ih­mi­siä täs­sä. Elä­tään ku­kin si­säl­tä­päin omaa savi-ih­mi­syyt­täm­me ja sie­luih­mi­syyt­täm­me. Tar­vi­taan, tun­ne­taan, ote­taan vä­li­mat­ko­ja ja ai­kam­me. Jos ol­tais odo­tuk­set­ta, otet­tais an­net­tu­na.

Ero­a­mis­pai­kal­la la­ji­tel­laan au­toon rä­jäh­tä­nyt ta­va­ra­pal­jous nel­jään ka­saan. Sit­ten kat­so­taan ruo­hoa. Vie­lä on tun­te­mi­sia, sa­no­ja vä­hem­män.

– Piti ol­la täm­mö­nen reis­su.

– Piti.

Ja ne me­ne­vät. Kat­so­vat nä­tis­ti, ir­vis­tä­vät äk­kiä pääl­le, et­tei mene lii­an hem­pi­äk­si, ja me­ne­vät.