Oli­pa ker­ran iso­sis­ko. Aluk­si hän oli isok­si ko­vin pie­ni ja vas­tuu­ton ja ta­put­te­li tyy­ty­väi­se­nä it­sen­sä ko­kois­ta vau­vaa kyl­py­har­jal­la.

Sit­ten pie­ni iso­sis­ko kas­voi vä­hän ja vie­lä vä­hän. Mut­ta kas­voi­vat ne muut­kin, ne, joi­den vuok­si hän oli iso­sis­ko. Hui­del­tiin sa­moil­la sil­mä­kor­keuk­sil­la, au­ot­tiin muo­vi­la­pi­oil­la ra­pai­sia ke­vä­to­jia, juos­tiin pa­koon nurk­ka­jus­sia. Ol­tiin poi­kia kaik­ki, tai mitä vä­liä, elet­tiin ihan suo­ras­ti vaan.

Sit­ten iso­sis­kos­ta tuli tyy­ny­jä kor­vil­leen pai­na­va abi­tu­rient­ti-sis­ko, joka ei oi­kein eh­ti­nyt ol­la sis­ko. Hän kat­soi sitä kaik­kea etääm­pää, vä­hän yk­sin, niin kes­kel­tä kaik­kea:

Niil­lä on hiuk­sis­sa purk­kaa, kä­sis­sä tus­sia ja sil­mis­sä vi­pel­lys­tä. Ne osaa kar­jua kuin isot kis­sat, kun ne tah­too si­li­tys­tä ja kuin hii­ret lui­kah­taa kar­kuun lis­ta­hom­mia, var­sin­kin ken­kien­ke­räys­tä. Ne osaa so­pu­lei­na hyp­piä alas kor­keis­ta pai­kois­ta ja nii­hin tu­lee lom­mo­ja, mut­ta ne on teh­ty niin kum­man kes­tä­vis­tä ai­nek­sis­ta. ---

Toi­sil­la niil­lä on jo ero it­sen­sä ja per­heen vä­lil­lä. Sar­vet rys­ky­en ne käy­vät ar­jen re­a­li­teet­tien kimp­puun. Emo­kar­hui­na suo­je­le­vat jo­tain, eh­kä net­tiyh­teyt­tä, eh­kä vas­ta ki­tey­ty­mäs­sä ole­vaa it­seyt­tään, sik­si ne mu­ri­se­vat. Nii­tä pi­tää muk­sais­ta kun ha­lu­ai­si ha­la­ta ---

Vä­lil­lä iso­sis­ko tuli alas tor­nis­taan ja sai ol­la pari päi­vää täy­des­ti sis­ko:

Tä­nään si­li­tin sata pos­kea, hy­räi­lin sata pai­na­jais­ta pois, kää­rin tu­hat kyl­mää var­vas­ta peit­toon pa­rem­min. Nu­kuin sa­dan lap­sen tu­hi­naan. Aa­mu­yös­tä hät­käh­din hil­jai­suu­teen ja las­kin uu­des­taan: kuu­si las­ta, vain kuu­si ---

Sit­ten iso­sis­kos­ta tuli etä­sis­ko, ta­ri­noi­den hah­mo yli­op­pi­las­ku­vas­sa kir­ja­hyl­lyn pääl­lä. Se tar­koit­ti, et­tä sil­lä vä­lin, kun hän py­syi sa­man­ko­koi­se­na toi­sis­sa kau­pun­geis­sa, pie­nim­mät kas­voi­vat harp­pauk­sin ja isois­ta tuli ai­kui­sia, ei­kä hän yh­tään eh­ti­nyt huo­ma­ta, mis­sä vä­lis­sä se kaik­ki ta­pah­tui.

Het­ki­nä, joi­na etä­sis­ko sai taas ol­la nii­den kans­sa, hä­nes­tä tun­tui, et­tä hän täyt­ti kaik­ki iät uu­del­leen. Ne oli­vat hä­nen nä­kö­a­la­paik­ko­jaan ja so­kei­ta pis­tei­tään: hän näki yh­den neu­lo­vis­sa kä­sis­sä omien sor­mien­sa tai­pui­suu­den, toi­sen sil­mis­sä oman aran kie­len­sä.

Sa­mal­la isom­mat niis­tä al­koi­vat tuo­da ko­tiin ih­mi­siä ja maa­il­mo­ja, joi­den läpi iso­sis­ko ei ai­na mei­nan­nut tun­nis­taa kas­vu­to­ve­rei­taan. Ne ra­ken­si­vat elä­mään­sä, niin kuin sis­ko­kin.

Iso­sis­ko jät­ti ajal­le teh­tä­vän: hän toi­voi saa­van­sa op­pia tun­te­maan jo­kai­sen, jon­ka vuok­si hän oli sis­ko.

Ker­ran jou­lun al­la iso­sis­kon ovel­le ko­put­ti yk­si veli. Se oli työ­reis­sul­la, vä­sy­nyt. No­ja­si pöy­tään ja pu­he­li har­vak­sel­taan. (Kom­pu­roi­neet ta­hoil­laan oli­vat kum­pi­kin, sis­ko ja veli.) Läh­ties­sä veli jät­ti kar­hun­ha­lauk­sen ja vel­jen­siu­nauk­sen kuin oli­si ai­na erot­tu niin.

Iso­sis­ko kat­se­li kun se kä­ve­li au­tol­le. Se oli nuo­rem­pi veli, mut­ta kas­va­nut, ison­tu­nut. Sil­lä oli 18-vuo­ti­aan van­huk­sen sil­mät, ei­kä se pa­en­nut lei­jo­na­sis­kon huol­ta. Se oli jo niin iso veli.