Sii­nä asun­nos­sa, jon­ne syk­syl­lä muu­tim­me, oli aluk­si lii­an vä­hän ovia. Me kat­soim­me toi­sen ih­mi­sen kans­sa sei­nän auk­ko­ja ja to­te­sim­me, et­tä aa­mu­kuu­den ko­li­si­ja ei us­kal­la ko­lis­ta rau­has­sa, kun ää­nil­lä ei ole es­tei­tä. Ja va­loa tu­lee vää­rään ai­kaan vää­rään paik­kaan, kun ele­tään omia elä­miä, me kak­si.

Ja me olem­me sel­lai­sia, et­tei­vät on­gel­mat jää lii­an pit­käk­si ai­kaa. Me tut­kim­me kel­la­ri­ker­rok­sen häk­ki­va­ras­to­ja ja löy­sim­me ta­ka­sei­nää vas­ten no­jaa­via ir­to-ovia. Pim­po­tim­me sit­ten va­ras­to­no­mis­ta­ja-asun­non ovi­kel­loa, et­tä hei. Oli­si vä­hän eri­lai­nen pyyn­tö. Et­tä sais­ko oven?

Ja se kan­net­tiin sa­ra­noil­le, ja se kään­tyi ja toi­mi, ja sil­lä saat­toi erot­taa ti­lo­ja toi­sis­taan. Ja pa­ras­ta oli, et­tä kun se oli mah­dol­lis­ta sul­kea, sen jät­ti­kin jos­kus ihan mie­lel­lään au­ki. Ihan odot­ti, et­tä toi­nen ih­mi­nen tu­li­si oven­suu­hun, is­tui­si kar­miin no­ja­ten ja pu­he­li­si.

Avat­tu ovi tar­koit­taa edel­leen: olen käy­tet­tä­vis­sä, kom­mu­ni­koin­ti sal­lit­tu. Sul­jet­tu ovi tar­koit­taa: tar­vit­sen omaa rau­haa. Se on sel­ke­ää vies­tin­tää.

Em­me me sen toi­sen ih­mi­sen kans­sa toi­si­am­me tun­te­neet, kun muu­tim­me. Ei se ol­lut niin tär­ke­ää. Toi­ses­ta tie­si, et­tä se us­koo sa­mal­la ta­val­la. Me­nee vii­kon­lop­puil­toi­na sa­maan tur­val­li­seen paik­kaan. Pu­he­li­mit­se neu­vo­tel­tiin, et­tä mi­nul­la on kah­vin­kei­tin ja hä­nel­lä pa­kas­tin, ja mo­lem­mis­ta on ok, et­tä vie­rai­ta vir­taa.

Alus­sa tie­ten­kin pik­kui­sen kuu­los­tel­tiin. Mi­ten op­pia hen­git­tä­mään sa­maa kämp­päil­maa juu­ri tuon ih­mi­sen kans­sa, jon­ka as­ke­lis­sa soi ai­van oman­lai­sen­sa ke­veys ja ras­kaus? Joka jät­tää käy­te­tyt voi­veit­set eri ta­val­la kuin minä?

Op­pii sitä, sie­tä­mään ja tyk­kää­mään­kin. Ros­ka­pus­sin vie­mis­tah­ti va­kiin­tui vink­sah­ta­nees­ti niin, et­tä toi­nen ih­mi­nen vie usein ja minä sit­ten kun sin­ne ei oi­ke­as­ti enää mah­du. Mi­nua pe­lot­taa li­ka­kai­von puh­dis­tus vä­hem­män kuin tois­ta ih­mis­tä, joka osaa teh­dä hy­vää ruo­kaa, lait­taa mu­siik­kia il­toi­hin ja kuun­nel­la toi­sia. Mi­nä­kin osaan mo­nia asi­oi­ta, mut­ten ai­na muis­ta. Ja kun minä olen tyh­jä, se toi­nen ih­mi­nen oi­val­taa. Ja kun hä­nel­lä ei rak­su­ta, saat­taa mi­nul­la vä­läh­tää.

Nyt oves­sa ole­vas­ta rä­mi­se­väs­tä luu­kus­ta pus­kee pos­tia, et­tä ta­lo­yh­ti­öön tu­lee yl­lä­ri­remp­paa. Me avaam­me vä­li­o­vet neu­vot­te­luun ja tyh­jen­näm­me sit­ten oh­jei­den mu­kaan oman va­ras­to­häk­kim­me par­vek­keel­le. Mon­ta kuu­ti­o­met­riä laa­ti­koi­ta pa­kas­tu­maan. Kuo­lee ötö­kät ai­na­kin.

Ei me pois läh­de­tä en­nen kuin käs­ke­tään. Vä­lil­lä ih­me­tel­lään, on­ko il­mas­sa enem­män siu­naus­ta vai var­je­lus­ta. Pär­jä­tään.