– Sat­taa! kuu­luu huu­to.

– Sat­taa hir­vi­än ko­vas­ti, ihan hir­vi­än ko­vas­ti!

Sa­la­mat pirs­to­vat tai­vas­ta ho­ri­son­tin le­vey­del­tä, kun he juok­se­vat ulos kuin pie­net eläi­met, kä­det le­väl­lään ym­pä­ri pi­haa. Pai­dat le­pat­ta­vat, ha­meet kie­tou­tu­vat jal­ko­jen ym­pä­ril­le, ja rie­mu­huu­to kii­rii yli Haa­gan pel­to­jen.

– Vet­tä, vet­tä, uk­kos­vet­tä!

– Tramp­pis len­tää! Pe­las­tak­kaa ka­nit!

– Hiek­ka­myrs­ky, ve­si­myrs­ky, hyrs­kyn­myrs­ky!

En jak­sa nyt yh­tään tun­nel­moi­da, sa­noo äi­ti, mut­ta lap­set tun­nel­moi­vat: kun säh­köt nap­sah­ta­vat poik­ki, kynt­ti­löi­tä syt­tyy. Pie­nim­mät vä­ri­se­vät isom­mis­sa sy­leis­sä, ja is­kä näyt­tää mikä oli opis­ke­li­ja­po­jan herk­kua 80-lu­vun lo­pul­la: ruis­lei­vän pääl­lä mak­ka­raa ja si­nap­pia. Ja hil­jal­leen hii­pi­vä tur­val­li­suus hel­lyt­tää myrs­kyn ke­sä­sa­teek­si.

Olen tul­lut ko­tiin. Ko­ti­kau­pun­kiin, jos­sa kir­ja­hyl­ly­jen vä­lis­sä kir­jas­ton­hoi­ta­jan ter­veh­dys he­rät­tää ha­ja­mie­li­sen:

– On­ko Lot­ta tul­lut ta­kai­sin, on­pa mu­ka­va.

Tääl­lä ei ole ylös­päin ko­ho­a­vien penk­ki­ri­vien sa­le­ja, joi­hin kät­key­tyä, ei­kä Snel­l­ma­nin rin­ta­ku­vaa leh­ti­hyl­lyn pääl­lä. Tääl­lä on keit­ti­ön­pöy­tä, jon­ka ää­res­sä He­sa­ri ja­e­taan kol­meen osaan ja kier­rä­te­tään lu­ke­mi­sen jäl­keen seu­raa­val­le. Tääl­lä on työ, joka vir­taa kor­vie­ni ja kä­sie­ni kaut­ta pa­pe­ril­le ja pai­ne­taan, ja ras­kas ka­me­ra, jol­la en osaa ku­va­ta pi­meis­sä huo­neis­sa.

Ja ai­na nel­jän jäl­keen saan sy­lin täy­teen lin­nun­lui­sia lap­sia, joi­den pie­net sy­dä­met ovat täyn­nä äk­ki­pi­kais­ta tun­te­mis­ta ja hel­lyyt­tä ja vä­li­tön­tä an­teek­si­an­toa. Ja ai­na vä­lil­lä, jot­ten ki­vah­tai­si, lau­lan imu­ri­lau­lua. Se tar­koit­taa, et­ten kau­niis­ti, mut­ta ei sitä kui­ten­kaan ku­kaan kuu­li­si.

Ja lo­pul­ta, kun en kuu­le si­säl­tä­ni mi­tään kau­nis­ta ja kär­si­väl­lis­tä, as­tun ulos sa­tee­seen ja nos­tan kas­vo­ni pil­vis­tä ras­kas­ta tai­vas­ta koh­ti. Ei­kä sii­nä lo­pul­ta ole mi­tään ver­taus­ku­vaa, sil­lä il­lal­la isän käsi las­keu­tuu olal­le­ni:

– Tai­det­tiin mo­lem­mat ol­la vä­hän vä­sy­nei­tä. An­nat­ko an­teek­si.

Ja siu­naus vain vir­taa. Minä sei­son sii­nä sa­tees­sa, vesi täyt­tää kas­vo­je­ni kuo­pat, va­luu pu­touk­se­na alas ja huuh­te­lee kai­ken pois.

– Lot­ta. Kau­an­ko sää oot tääl­lä. Oot­ko huo­men­na.

– Lot­ta, vie­lä sat­taa. Pa­le­lee­ko kaik­ki eläi­met.

– Tii­ät­kö Lot­ta, pa­lo­au­tot men­nee Reis­jär­vel­le.