Opin, et­ten voi kaa­pa­ta tuo­ta yh­tä heti ovel­ta sy­liin. Se on hi­taam­min läm­pi­ä­vä. Se pi­tää ke­syt­tää, an­taa sen omaan tah­tiin­sa tul­la met­ri met­ril­tä lä­hem­mäs tö­kit­tä­väk­si ja pör­rö­tet­tä­väk­si, ja sit­ten lei­kin var­jol­la pui­ja­ta sii­tä oma ki­kat­ta­va peu­hu­ka­ve­ri ja tök­ki­mis­ve­li.

Mel­ko iso­a­kin vel­jeä kun­ni­oi­tan sil­lä, et­ten ru­tis­ta vä­ki­sin, vaik­ka pit­käs­tä ai­kaa näh­dään. Sa­non Ju­ma­lan ter­ve, ei­kä se kään­nä pää­tä pois. Kat­soo reh­dis­ti koh­ti, on kä­den­pu­ris­tuk­sen ajan läs­nä en­nen kuin taas ka­to­aa omiin maa­il­moi­hin­sa.

Pie­nim­pien kans­sa meil­lä on ihan omat lei­kit. Minä olen van­ki­la. Ne ki­pu­a­vat jo­kai­nen vuo­rol­laan sy­liin ja yrit­tä­vät sit­ten rä­pis­tel­lä ru­tis­tuk­ses­ta pois. Ne ihan ki­saa­vat, kuka pää­see seu­raa­vak­si van­ki­laan. Toi­ses­sa lei­kis­sä kei­nu­taan li­mit­täin ja lo­mit­tain ka­sas­sa riip­pu­ma­tos­sa ja lau­le­taan epä­sä­ve­lel­lä: ”älä sure mi­tään, tule her­nee­seen, tä­hän vie­rel­le­ni pal­koon vih­re­ään – –.”

Olen miet­ti­nyt kos­ke­tus­ta. Ai­koi­na­ni seu­ra­sin, kuin­ka äi­ti vai­pan­vaih­don yh­tey­des­sä si­ve­li vas­ta­syn­ty­nyt­tä rau­hal­li­ses­ti pää­la­el­ta var­paan­ni­pu­koi­hin. Op­pii ke­hon ra­jat, muis­tan pe­rus­te­lun. Niin mei­tä mui­ta­kin on kuu­lem­ma si­li­tel­ty.

Toi­nen tär­keä kos­ke­tuk­sen muo­to lap­se­na oli, kun isä hie­roi kas­vu­ki­pui­sia jal­ko­ja. Kipu oli to­del­lis­ta 5–10-vuo­ti­aan jo­mot­ta­vaa il­ta­ki­pua, jota hie­ro­mi­nen ja kau­ra­pus­sin läm­pö hel­pot­ti­vat. Jos­kus pyy­si hie­ro­maan, vaik­kei edes jo­mot­ta­nut. Oli niin mu­ka­vaa hö­pis­tä sii­nä het­ki yh­des­sä.

Syli ja lä­hei­syys ovat lap­sen ter­veel­le ke­hi­tyk­sel­le vält­tä­mät­tö­miä. Toi­voi­si­kin, et­tei yh­den­kään lap­sen ja tä­män lä­heis­ten vä­li­sel­le luon­nol­li­sel­le hoi­va- ja leik­ki­kos­ke­tuk­sel­le tu­li­si tur­hia es­tei­tä. Ai­kui­nen­kin voi sii­nä sa­mal­la tan­ka­ta hel­lyys­va­ras­to­aan täy­teen. Il­mai­see­han jo New­to­nin kol­mas la­ki­kin, et­tei hen­ki­lö voi kos­ket­taa tois­ta tu­le­mat­ta it­se kos­ke­te­tuk­si.

Lap­si on luon­te­va kos­ke­tuk­sen ja­ka­ja ja saa­ja. Ris­ti­rii­tai­sem­pi ai­he us­ko­vais­ten jos­kus pi­dät­ty­väi­ses­sä ja suo­je­le­vas­sa­kin kos­ke­tus­kult­tuu­ris­sa on ai­kuis­ten tai nuor­ten vä­li­nen luon­te­va kos­ket­ta­mi­nen. Eten­kin mo­nen yk­sin asu­van ai­kui­sen olen kuul­lut poh­ti­van it­se­ään ym­pä­röi­vää kos­ke­tus­tyh­ji­ö­tä. Toki per­heel­li­nen­kin voi ko­kea sa­moin, jos luot­ta­vai­nen lä­hel­le­tu­lo on per­hees­sä syys­tä tai toi­ses­ta vai­ke­aa.

On­nek­si kaik­kea kos­ke­tus­ta ei tar­vit­se ei­kä saa tul­ki­ta vä­rit­ty­nees­ti. Ai­kui­nen­kin tar­vit­see hy­vää ei-sek­su­aa­lis­ta kos­ke­tus­ta.

Hyvä kos­ke­tus ei tun­kei­le. Hyvä kos­ke­tus kun­ni­oit­taa toi­sen ra­jo­ja. Hyvä kos­ke­tus on vil­pi­tön. Hy­väl­lä kos­ke­tuk­sel­la voi loh­dut­taa, kan­nus­taa, il­mais­ta kii­tol­li­suut­ta, on­nen­toi­vo­tus­ta tai to­ve­ruut­ta. Hyvä kos­ke­tus voi ol­la sitä, et­tä il­lan vii­le­tes­sä is­tu­taan kyl­ki kyl­jes­sä nuo­ti­on ym­pä­ril­lä läm­mit­te­le­mäs­sä. Hy­vää kos­ke­tus­ta voi ol­la se, kun leik­kaa ka­ve­rin hiuk­set tai osoit­taa tu­tul­la eleel­lä ja­et­tua iloa voit­toi­san jouk­ku­e­pe­lin jäl­keen.

Per­heis­sä ja per­hei­den ul­ko­puo­lel­la saat­taa ol­la sel­lais­ta­kin kos­ke­tus­ta, joka on toi­sen ih­mi­sen ra­jo­ja louk­kaa­vaa, vä­ki­val­tais­ta tai vää­räl­lä ta­val­la sek­su­aa­lis­ta. Va­ka­vis­sa ti­lan­teis­sa on ha­et­ta­va apua. Esi­mer­kik­si kaik­ki lap­sen ruu­mil­li­nen ku­ri­tus on kiel­let­ty Suo­men lais­sa.

Eri­lai­sis­sa ih­mis­suh­teis­sam­me on pal­jon ar­vo­kas­ta, jon­ka suo­je­le­mi­nen vaa­tii it­se­hil­lin­tää ja hie­no­tun­tei­suut­ta. On tun­nus­tel­ta­va, mil­lai­nen kos­ke­tus so­pii mi­hin­kin ti­lan­tee­seen, et­tä kun­ni­oit­tai­si tois­ta, vält­tyi­si tur­hil­ta vää­rin­kä­si­tyk­sil­tä ja et­tä säi­lyi­si puh­das oma­tun­to.

Ai­na­kin yk­si kos­ke­tuk­sen muo­to kui­ten­kin toi­mii liki kai­kis­sa ih­mis­suh­teis­sa ja ti­lan­teis­sa (pait­si ken­ties ko­vin fluns­sai­se­na ja tie­tyis­sä so­si­aa­li- ja ter­vey­sa­lan yk­si­köis­sä). Tar­koi­tan kät­te­lyä. Se on koh­taa­mis­ten ja ero­a­mis­ten hyvä, neut­raa­li kos­ke­tus. Sii­nä voi kat­soa tois­ta sil­miin ja sil­lä ta­voin kos­ket­taa sa­mal­la jo­tain ihoa sy­vem­pää. Kä­tel­lään jat­kos­sa­kin, joo­ko?