Tarpeellista on kulkeminen sunnuntaiaamun utuisessa jalopuiden alta, kun taivas on matalalla. Hitaasti silmä tottuu, alkaa nähdä: kesällä lehvien varjoon jäänyt sammal on täällä hienointa samettia, väkevän vihreää. Sumusta nousee vielä muutama punertava ryöppy rapisevaa lehteä.
Me jäämme maata vasten puhtaisiin lehtiin ja levitämme kädet, ettemme putoaisi ylös. Maanrajasta katsottuna tammien ristikkoiset siluetit täyttävät koko taivaan alan. Me osoittelemme oksiin, tutkimme haarautumisen logiikkaa: järjestelmällisen satunnaisuuden kiinnittävää kauneutta.
Yksi raskasrunkoinen puu on kumartunut aivan maahan asti viereisen suoran rungon tieltä yltääkseen aukean valoon.
– Onko tuo toinen puu itsekkäämpi kuin tuo toinen, kun se on pakottanut toisen nöyrtymään, joku kysyy.
– Eivät ne ole mitään hyvän ja pahan tiedon puita, sanoo toinen. Ei niillä ole etiikkaa. Ne ovat viisaasti luotuja eloonjääviä puita.
– Ihmisellä silti on.
– Ihminen voi valita.
Etäämpää kuuluu kiipeilevien lasten naurua. Me nousemme juurten välistä ja kysymme, milloin meistä tuli niin vanhoja, ettemme enää tartu rosoihin ja vedä itseämme oksille.
– Kyllä ihmisessä ihan iästä riippumatta on sellaista puihin kiipeämisen ikävää, joku sanoo.
– Vai onko se kauas näkemisen ikävää?
– Mittakaavan ikävää se on. Joskus pitää vain mennä hirveän korkealle tai matalalle, että muistaa minkä kokoisia asiat ovat.
Välillä riittää, kun matkalla luennolle koettaa kädellä vaahteran runkoa. Kaarna on arjenkarheaa, siitä voi pitää kiinni, ja sen alla hitaana sykkeenä tuntuu hengitys kuin routaantuvasta maasta, kaikista syvälle painuneista eläimistä. On talven raja, kesän humina parhaassa säilössä syvällä juurissa.
Muistaa, että ne ihan perusasiat ovat juurevasti kiinni maassa, niin kuin puu.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys