Tar­peel­lis­ta on kul­ke­mi­nen sun­nun­tai­aa­mun utui­ses­sa ja­lo­pui­den al­ta, kun tai­vas on ma­ta­lal­la. Hi­taas­ti sil­mä tot­tuu, al­kaa näh­dä: ke­säl­lä leh­vien var­joon jää­nyt sam­mal on tääl­lä hie­noin­ta sa­met­tia, vä­ke­vän vih­re­ää. Su­mus­ta nou­see vie­lä muu­ta­ma pu­ner­ta­va ryöp­py ra­pi­se­vaa leh­teä.

Me jääm­me maa­ta vas­ten puh­tai­siin leh­tiin ja le­vi­täm­me kä­det, et­tem­me pu­to­ai­si ylös. Maan­ra­jas­ta kat­sot­tu­na tam­mien ris­tik­koi­set si­lu­e­tit täyt­tä­vät koko tai­vaan alan. Me osoit­te­lem­me ok­siin, tut­kim­me haa­rau­tu­mi­sen lo­giik­kaa: jär­jes­tel­mäl­li­sen sa­tun­nai­suu­den kiin­nit­tä­vää kau­neut­ta.

Yk­si ras­kas­run­koi­nen puu on ku­mar­tu­nut ai­van maa­han as­ti vie­rei­sen suo­ran run­gon tiel­tä yl­tääk­seen au­ke­an va­loon.

– On­ko tuo toi­nen puu it­sek­kääm­pi kuin tuo toi­nen, kun se on pa­kot­ta­nut toi­sen nöyr­ty­mään, joku ky­syy.

– Ei­vät ne ole mi­tään hy­vän ja pa­han tie­don pui­ta, sa­noo toi­nen. Ei niil­lä ole etiik­kaa. Ne ovat vii­saas­ti luo­tu­ja eloon­jää­viä pui­ta.

– Ih­mi­sel­lä sil­ti on.

– Ih­mi­nen voi va­li­ta.

Etääm­pää kuu­luu kii­pei­le­vien las­ten nau­rua. Me nou­sem­me juur­ten vä­lis­tä ja ky­sym­me, mil­loin meis­tä tuli niin van­ho­ja, et­tem­me enää tar­tu ro­soi­hin ja vedä it­se­äm­me ok­sil­le.

– Kyl­lä ih­mi­ses­sä ihan iäs­tä riip­pu­mat­ta on sel­lais­ta pui­hin kii­pe­ä­mi­sen ikä­vää, joku sa­noo.

– Vai on­ko se kau­as nä­ke­mi­sen ikä­vää?

– Mit­ta­kaa­van ikä­vää se on. Jos­kus pi­tää vain men­nä hir­ve­än kor­ke­al­le tai ma­ta­lal­le, et­tä muis­taa min­kä ko­koi­sia asi­at ovat.

Vä­lil­lä riit­tää, kun mat­kal­la lu­en­nol­le ko­et­taa kä­del­lä vaah­te­ran run­koa. Kaar­na on ar­jen­kar­he­aa, sii­tä voi pi­tää kiin­ni, ja sen al­la hi­taa­na syk­kee­nä tun­tuu hen­gi­tys kuin rou­taan­tu­vas­ta maas­ta, kai­kis­ta sy­väl­le pai­nu­neis­ta eläi­mis­tä. On tal­ven raja, ke­sän hu­mi­na par­haas­sa säi­lös­sä sy­väl­lä juu­ris­sa.

Muis­taa, et­tä ne ihan pe­ru­sa­si­at ovat juu­re­vas­ti kiin­ni maas­sa, niin kuin puu.