Tältä keväältä muistan erään lenkin rantoja myöten. Vesirajassa oli ohutta jäätä, jota sirauttelimme kepeillä lastuiksi. Samanlaista jäätä tuntui kerääntyneen meidän välillemme. Sen rikkomiseksi piti olla miltei raadollisen rehellinen.
Ei se siinä hetkessä tuntunut hyvältä kummastakaan, mutta jälkeenpäin kyllä. Ymmärsimme paremmin toistemme vaikuttimia. Ymmärsimme, ettei kaikkeen ole vain yhtä oikeaa toimintamallia.
Juttelimme me siitäkin, olisiko ollut armollisempaa olla sanomatta sitä kaikkea. Ikään kuin säästää toista.
Rehellisyys aiheuttaa välillä tuskaa. Tunnistan itsestäni opetuslapsi Pietarin nopean, voimakkaan reagointitavan: sanojen reitti ulos suusta on harkintaa nopeampi. Joskus se mitä sanon, ei ole ihan rehellistä. Pikemminkin intuitiivinen möläytys. Useammin se on rehellistä, jopa liiankin.
Rehellisyys-käsite ei oikein toimi itseisarvoisena. Sellaisena sillä voisi oikeuttaa toisen loukkaamisen tai syrjimisen. Väärinkäytön välttämiseksi olen opetellut kolmen portin ohjetta: Onko se totta? Onko se tarpeellista? Onko se ystävällistä?
Toisaalta sanoiksi muotoilematta jääkin usein se kaikkein rehellisin, tarpeellisin ja ystävällisin ajatus: Olet kävellyt sydämeeni. Olen oppinut sinulta paljon. Tahdon sinulle hyvää.
Aina ei ole helppoa tietää, mikä on totta. Kun asiat ja ajatukset näyttäytyvät ristiriitojen vyyhtinä, rehellisintä voikin olla sanoa: en tiedä.
Hengellisessä mielessä rehellisyys-käsitettä osuvampi voisi olla totuudellisuus. Jumalan ja ihmisen väliseen suhteeseen ei mahdu vilppiä; ihminen voi pettää itseään, muttei Jumalaa. Rukouskin on sydämen nöyrää ja ennen kaikkea vilpitöntä puhetta Jumalan kanssa.
Usko ohjaa totuudellisuuteen ihmissuhteissakin. Johannes kehottaa kirjeessään rakastamaan, ei sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa. (1. Joh. 3:18) Tuon ajatuksen pohjalta rakkautta on uskaltaa lähestyä toista kyselevästi silloinkin, kun toisen valinnat huolestuttavat.
Totuus on Jumalan laissa. Sitä ennen tulee kuitenkin armo, joka on lakia suurempi, mutta täysin totta. Suurta totuudellisuutta on läsnä silloin, kun saa ilmaistua toiselle ihmiselle hätänsä siitä, mitä minulle tapahtuu. Ja saa kuulla niin täydesti tosia ja armahtavia lohdun sanoja, ettei ymmärrys riitä: Tämä yltää sinuunkin, kaikki on sovitettu.
...
Kirjoittaessani tätä blogitekstiä tunnen tuttua huolta siitä, kirjoitanko totuudellisesti. Vaarana on elämän rosojen tarpeeton silottelu tai kaunistelu. Jo silkka tietämättömyys voi ohjata totuudenvastaisiin yleistyksiin ja ohituksiin.
Toisena vaarana on tarttua turhan kriittisellä tai repivällä otteella asioihin, joissa oma ihmisymmärrys jää vajaaksi. Vaara se on, koska totuus ilman armoa rikkoo.
Ajattelen, että juuri armoa vasten punnittuna rehellisyys löytää rakentavimman muotonsa. Niin tunsimme siellä jääriitteisessä rannassakin. Kipeältä tuntuneet totuudet sulattivat kaunaa, mutteivat yksin riittäneet. Tarvittiin armoa, tarvittiin sovinto. Mustassa maaliskuussa toisen silmiin tuli toukokuun valoa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys