Ensimmäinen sairaalahuone. Elämän huone.
äidin vaalea sairaalavaate on monilta vuosilta tuttu, vaikka pienten mielestä se tekee hänet vähän vieraan näköiseksi. äidin liikkeet ovat hitaita, mutta syli on avoin ja silmät iloiset. Moottorisänky on jännä ja käytävän akvaario ja kaikki. Unenlämmin nyytti kiertää sylistä syliin. Tulee melkein kilpailu siitä, kuka saa seuraavaksi silittää.
Isompana osaa jo ajatella kysymyksiä, joita ei pienempänä: menikö kaikki hyvin, oletko kipeä äiti, antaako pieni sinun nukkua? Myös pitelemisen haltioitumisessa on jotain uutta, väräyttävää: Tällaista minä hoitaisin. Sen silmissä on kaikki. Saisinpa nähdä sinun kasvavan, sisko.
Toinen sairaalahuone. Toivon huone.
Jaloittelun jälkeen kipu nousee taas. Hoitaja asentaa sängyn vierellä olevaan telineeseen uuden nestepussin, ja lääke alkaa ujuttautua toipilaan suoneen. Pian kalpeus hänen poskillaan hellittää. Saan kammata hänen hiuksensa kasvoilta sivuun.
Istun vielä hetken vuoteen vieressä ja kyselen siitä kaikesta. Hän vastaa toivosanoilla, jotka kuulostavat samoilta kuin keväänväriset kukat yöpöydällä. Yksi tulppaani oli vielä nupullaan, vasta heräämässä. Toimenpide on mennyt hyvin.
Kolmas sairaalahuone. Luopumisen huone.
Isomummi ei tunne. Hän makaa käppyrässä kuin vastasyntynyt, hauraat jäsenet jäykistyneinä.
Aikuinen vierelläni kertoo köyhän talon tyttärestä, joka päätyi talollisen kanssa naimisiin. Oli työteliäs ja säästäväinen: kumilenkit ja langanpätkätkin, kaikki. Neljä vuosikymmentä huolehti leskenä ensin lapsista, sitten talosta. Ei antanut tyttöjen viheltää.
Nyt isomummi on se, jota hoivataan ja jolle lusikoidaan keittoa suuhun. Vain yhteen hän reagoi: kun tytär vierellä laulaa Siionin laulua. Kertoileva aikuinen vierelläni sanoittaa erilaisia tunteita kuin minä ymmärrän vielä tuntea: surua, hellyyttä, helpotustakin isomummin puolesta. Jälkeenpäin kuulen ajatuksen: se oli jo vastuun vaihdon aikaa.
Neljäs sairaalahuone. Lähtemisen huone.
Taiteltu risti lakanassa. Ei hän ole enää siinä. En ihan ymmärrä. En ymmärrä yhtään.
Rukous muistamisen matkan päästä: Siunaa ihmisiä sairasvuoteissa ja niiden ympärillä. Sekoita suruun taivastoivoa.
Viides sairaalahuone. Taistelun huone, turvahuone.
Letitän ystävän hiukset pään ympäri, lujasti. Hänellä on kauniit hiukset. Eivät sitten tule silmille kuntosalilla, jonne koko osasto pääsee lauantaisin kuudelta. Osaston seinät ovat valkeat ja virikkeettömät. Huoneen pöydällä on kortti: ”Ihanalle ihmiselle huonetoverilta. Ethän ikinä unohda minua.”
Pääsin sisään painamalla ovikelloa osaston ulkopuolella. Ystävä vilkutti lasioven takana, ja hoitaja tuli avainnipun kanssa avaamaan.
Tupakkahuone on eristetty lasitetusta terassista. Odottelen hetken ulkopuolella, ja joku osastolla asuva tulee kertomaan, että haluaisi palkata minut töihin isolla rahasummalla. Ystävä selittää minulle, että se ei juuri nyt tiedä, mitä tekee, ja siksi. Välillä soi ruokakello.
– Saanko kirjoittaa näistä huoneista? kysyn.
– Hyvä jos kirjoitat. Sano, että täällä on ihan tavallisia ihmisiä, joiden elämä on juuri nyt vaikeaa. On vaikka masennus mennyt niin pahaksi, että on pitänyt tulla hetkeksi turvaan. Ettei ole vaaraksi itselleen. Minä oon halunnut tulla. Oon opetellut kuuntelemaan ammattilaisia.
Hän kertoo, että tällä hetkellä ahdistuksen möykky on vielä suuri. Taistelu elämän ja kuoleman tahdosta jatkuu. Samalla hän kertoo viestiä yksinäiseltä vartiopaikalta. Hän haluaisi muistaa ja jaksaa kuunnella seuroja.
Hyvästelemme toisemme ennen lasiovea. Siunaan ja tulen siunatuksi. Ovenraossa kertaamme vielä kuluvan vuoden suunnitelmia. Se tuntuu hyvältä: hän luottaa, hän nousee.
Moni meistä muistaa häntä.
lotta.laitinen@hotmail.com
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys