Mar­ras­kuun ho­pei­nen valo tul­vii kam­pus­kir­jas­ton kat­toik­ku­nois­ta. Is­tun soh­van­kaar­tees­sa leh­ti­hyl­lyn var­jos­sa lu­ke­mas­sa päi­vän uu­ti­sia (ja ei­li­sen ja sun­nun­tain) vain kos­ka on niin hyvä ol­la hil­jaa suu­res­sa ti­las­sa ja kuun­nel­la kir­jo­jen yl­le ku­mar­tu­nei­den ih­mis­ten ra­pi­naa.

Soh­vien ym­pä­ri kul­kee tu­tuk­si tul­lei­ta, jot­ka vii­py­vät het­ken sa­mas­sa var­jo­kos­sa, tu­le­vat ja me­ne­vät. Joku säi­käyt­tää las­ke­mal­la kä­det ol­ka­päil­le:

– Vai tä­nään­kin opis­kel­laan print­ti­me­di­aa. Läh­det­kö syö­mään?

Kam­pus­ra­vin­to­las­ta saa kah­del­la eu­rol­la opis­ke­li­ja­tu­et­tua ra­ta­tou­il­lea ja läm­min­tä lei­pää. Jo­not ovat hy­vän­tuu­li­sia ja po­ri­se­vat opis­ke­lu­a­lan pal­jas­ta­vaa jar­go­nia. Ik­ku­nan­vie­rus­pöy­tien yl­le kaar­tuu kup­lia, joi­den si­sä­puo­lel­le jää­vät vain kä­sien tiu­kat puus­kat ja eloi­sat tuu­li­myl­ly­kaa­ret. Ym­pä­ril­le ke­riy­tyy pu­hee­nai­hei­ta: ar­kis­ta ham­mas­sär­kyä, se­mi­naa­ri­huol­ta ja syk­leit­täin tois­tu­via maa­il­man­sy­lei­ly­jä – haa­lis­tu­vaa uu­tuu­den­vie­hä­tys­tä, lu­je­ne­vaa luot­ta­mus­ta. Har­voin pöy­tä­seu­rue huo­maa las­kea vart­ti­tun­te­ja.

Kun kup­la­kes­kus­te­lu ku­rot­taa kam­puk­sen ul­ko­puo­li­seen elä­mään, me­nee us­kon­tun­nus­ta­mi­sek­si. Aras­tut­taa ai­na, sil­lä kam­puk­sen kie­li on ra­jat­to­man yk­si­lön ja rii­su­tun jär­jen kiel­tä, ei­kä tätä voi ker­toa sil­lä kie­lel­lä. Se­li­tän, mi­ten Hen­gen he­del­mä­nä kyp­syy halu teh­dä va­lin­to­ja niin, et­tei va­hin­goit­tai­si hau­ras­ta us­koa. Vas­taa­not­to on hil­li­tyn ute­li­as­ta. Joku hät­käh­tää avi­o­liit­to­kä­si­tys­tä­ni: tuo­han suo­je­lee elä­mää.

Lu­en­nol­la piir­rän edes­sä is­tu­vien si­lu­et­te­ja ja kir­joi­tan nii­hin lu­en­noit­si­jan sa­no­ja: ver­kos­to, hap­ti­suus, es­sen­tia. Yri­tän osi­tel­la ko­ko­nai­suu­det mi­nul­le so­pi­viin pa­loi­hin, sum­maan ja ar­vo­tan. Ha­lu­an erot­taa it­sei­sar­voi­sen vä­li­neel­li­ses­tä, tart­tua ja luo­vut­taa, ede­tä ja pa­kit­taa. En tie­dä ha­lu­an­ko ol­la ob­jek­tii­vi­nen. Muu­ta­man ker­ran is­tun ama­nu­ens­sin huo­nees­sa ja it­ken, et­tä en tie­dä.

Joka aa­mu ra­vis­te­len kam­pus­ra­ken­nus­ten por­tais­sa sil­mä­la­seis­ta sa­teen vii­rut pois ja pää­tän saa­da jo­tain ai­kaan. Ja ai­ka usein vie­lä het­keä en­nen kir­jas­ton sul­keu­tu­mis­ta is­tun jon­kun kans­sa nau­la­koi­den al­la ja­ka­mas­sa kau­ra­pa­tuk­kaa ja miet­ti­mäs­sä siu­naa­ko Ju­ma­la saa­mat­to­mi­a­kin. Kyl­lä siu­naa, koko elä­mää. Hi­tai­ta­kin ai­ko­ja.

”Ja juu­ri sil­loin kun ei ole ope­tel­tu mi­tään, on kek­sit­ty omat var­paat ja opit­tu äkis­ti len­tä­mään.” – Tit­ta­ma­ri Mart­ti­nen