Mak­san it­se vuok­ra­ni. Kan­nan it­se kaup­pa­kas­si­ni. Ky­syn muil­ta neu­voa, mut­ta teen omat rat­kai­su­ni ja vas­taan te­ko­je­ni seu­rauk­sis­ta. Näen it­se­ni osa­na suu­rem­paa jär­jes­tel­mää kuin vain lap­suu­te­ni per­het­tä. Ky­ke­nen erit­te­le­mään asen­tei­ta­ni, tun­tei­ta­ni ja nii­den vai­kut­ti­mia. Ruu­miin­ku­va­ni on va­kau­tu­mas­sa. Kes­tän yk­si­no­loa.

Olen­ko siis ai­kui­nen?

Elä­mä­ni tun­tuu mul­lis­tu­van puo­len vuo­den vä­lein. Ys­tä­vie­ni jouk­ko on jat­ku­vas­sa, hi­taas­sa mur­rok­ses­sa. Muu­tan ja ase­tun min­ne elä­mä vie­rii, vaik­ka en tie­dä tu­le­vas­ta. Mi­nul­la ei ole kiin­te­ää omai­suut­ta. Mi­nul­la on haa­voit­tu­ma­ton luot­ta­mus, et­tä jos it­se­näi­syy­te­ni jos­tain syys­tä pet­tää, lap­suu­den­ko­tiin voi ai­na pa­la­ta.

Olen­ko sit­ten­kin vie­lä nuo­ri?

Olen saa­nut elää pe­rin­poh­jais­ta nuo­ruut­ta, eri­lais­ta kuin ne ikä­to­ve­ri­ni, jot­ka kan­ta­vat jo kol­mat­ta las­taan. Le­vin­so­nin elä­män­kul­ku­te­o­ri­an mu­kaan nyt oli­si tai­te­koh­dan ai­ka: var­hai­sen ai­kui­suu­den siir­ty­mä lop­puu noin 22-vuo­ti­aa­na. Use­an te­o­ri­an mu­kaan so­vin kui­ten­kin vie­lä mon­ta vuot­ta mää­ri­tel­mään nuo­ri ai­kui­nen, ja ai­vois­sa­ni ta­pah­tuu mer­kit­tä­viä bi­o­lo­gi­sia muu­tok­sia vie­lä 25-vuo­ti­aak­si saak­ka.

Van­ho­ja päi­vä­kir­jo­ja se­lail­les­sa­ni huo­maan sil­ti, et­tei nuo­ruus ole enää sa­man­lais­ta kuin het­ki sit­ten.

Var­hai­nen nuo­ruus oli pe­rus­puit­teil­taan tur­val­lis­ta, mut­ta so­si­aa­li­ses­ti ja psyyk­ki­ses­ti ris­ti­rii­tais­ta ai­kaa. Jä­sen­net­tä­vä­nä oli koko ole­mi­sen he­leys ja roi­hu ja pau­hu ja sumu. Täy­si-ikäi­syy­den al­la päi­vä­kir­jois­sa­ni tois­tui tois­tu­mis­taan sama tee­ma:

”Val­ta­va tar­ve pu­hua jos­ta­kin, en edes tie­dä mis­tä, ol­la hel­lit­ty. Jos olis joku, joka pys­tyi­si ot­ta­maan kai­ken vas­taan. Jos olis joku, jol­le mun ois help­po ol­la hyvä – –”

”An­tai­sin tä­män­kin asi­an tai­vaan Isän kä­siin, jos tun­ti­sin, et­tä mun ru­kous yl­tää tai­vaa­seen ja et­tä mul­la yli­pää­tään on oi­keus ru­koil­la – –”

Vä­lil­lä päi­vä­kir­ja­teks­tit oli­vat si­vu­jen mit­tai­sia ru­kouk­sia. Tun­nis­tan niis­tä, mi­ten suun­na­ton­ta ja su­muis­ta nuo­ren it­se­tut­kis­ke­lu voi ol­la. Sii­nä se­koit­tu­vat häm­men­tä­väl­lä ta­val­la tai­va­si­kä­vä sekä ys­tä­vän, ra­kas­te­tun ja kuun­te­le­van ai­kui­sen ikä­vät.

Vä­lil­lä muis­tan yrit­tä­nee­ni jär­keis­tää ris­ti­rii­to­ja. Piir­sin ta­sa­pai­no-on­gel­mis­ta ja­no­ja, joi­den ää­ri­päi­tä ni­me­sin: Va­paus – vas­tuu. It­se­näi­syys – riip­pu­vai­suus/lä­hei­syys. Oma toi­mi­juus – luot­ta­mus joh­da­tuk­seen.

Pian ta­ju­sin sen­kin, et­tei­vät nuo pa­rit ol­leet kes­ke­nään ris­ti­rii­das­sa, vaan toi­mi­vat jo­ten­kin toi­si­aan vah­vis­ta­en. Oma ym­mär­rys näyt­täy­tyi loh­dul­li­sen ra­jal­li­se­na. Kir­joi­tin päi­vä­kir­jaan:

”Mi­nul­le on lai­tet­tu ra­jat,

sil­lan kai­tees­ta kai­tee­seen

pouk­koi­len, mut­ten pu­toa.

Mi­nul­le on lai­tet­tu ra­jat,

kä­te­ni hui­to­vat mie­le­ni pe­räs­sä,

suu­ni pu­huu, en pysy pe­räs­sä,

ai­na jos­sain sor­met osu­vat

sei­niin: mi­nun ra­ja­ni,

ja mie­le­ni ra­jat.”

Hil­jal­leen, mil­tei huo­maa­mat­ta, ta­sa­pai­no­la­ji ha­keu­tuu vä­hem­män hor­ju­vak­si. Huo­le­nai­heet ei­vät ka­toa, mut­ta muut­tu­vat.

Il­me­nee ai­kuis­tu­mi­sen oi­rei­ta: Tun­tei­den hal­lin­taan al­kaa ker­tyä työ­ka­lu­ja, ja kat­se kään­tyy oman sy­dä­men tur­haut­ta­vas­ta tut­kis­ke­lus­ta ulos­päin. Ar­ki­nen te­ke­mi­nen tun­tuu mie­lek­kääl­tä. Lap­suu­den ai­kui­set löy­ty­vät uu­del­leen ai­kui­sen ta­sol­la.

Ajoit­tai­nen yk­si­näi­syy­den ko­ke­mus­kin näyt­täy­tyy kiu­sauk­se­na, joka on ve­tä­mäs­sä pois kris­til­li­ses­tä rak­kau­des­ta; us­ko­vai­nen nuo­ri on ym­pä­röi­ty ys­tä­vyy­den ja mat­ka­kump­pa­nuu­den mah­dol­li­suuk­sil­la. Saa luot­taa, et­tä van­hurs­kaan ru­kouk­siin vas­ta­taan, kun ai­ka on. Ym­pä­ril­lä saa kuo­hua, si­säl­lä saa kuo­hua, mut­ta tur­va ei hor­jah­da.

Pa­laan tä­hän het­keen. Sii­hen häm­mäs­tyk­seen, kun jos­sain haas­ta­vas­sa ti­lan­tees­sa en juok­se­kaan päin puu­ta, ku­ten en­nen oli­sin teh­nyt. Kat­son etee­ni, kat­son kä­sii­ni: mai­se­mas­sa on suo­ria lin­jo­ja ja kä­sien ra­jat ovat tar­kat. Kat­son toi­seen ih­mi­seen, het­ken sii­nä kä­väis­see­seen, ja tun­nen vain hil­jais­ta var­muut­ta. Ei ole kii­re. On tu­le­vai­suus.

Jo­kin sa­lat­tu ai­kui­suus.

lot­ta.lai­ti­nen@hot­mail.com