Läh­tön­ne jäl­keen is­tun kes­kel­lä lat­ti­aa ja hen­gi­tän. Il­ma vir­taa pyör­tei­nä si­joil­la, joil­la juu­ri is­tuit­te rau­kei­na, yön sel­kään no­ja­ten: Sän­gyl­lä mus­taa ik­ku­naa vas­ten yk­si hy­myi­le­mäs­sä kaik­kien di­ag­noo­sien yli. Vil­kas­sa­nai­sin tul­kit­si­ja pyö­räh­te­le­mäs­sä kir­joi­tus­pöy­dän tuo­lil­la. Kei­nu­tuo­lis­sa is­tu­jan nau­ru kuin kerä puu­vil­la­lan­kaa, käy­tän­nöl­li­siä hy­räh­dyk­siä.

En muis­ta mil­loin oli­sin näh­nyt nämä pah­vi­laa­ti­koi­den ja paik­kaan­sa et­si­vien pik­ku­e­si­nei­den kir­jo­mat huo­neet näin kau­nii­na. Tei­dän jät­tä­män­ne valo heh­kuu vie­lä­kin pin­noil­la kuin la­si­mal­ja­kon yli tai­pu­vat tulp­paa­nit. Nämä ovat ti­lo­ja, joi­ta ku­kaan ei si­sus­ta. Ne si­sus­tau­tu­vat it­se kirp­pu­to­ri­kir­jo­jen ja leh­ti­leik­kei­den kel­las­tu­nee­seen sin­fo­ni­aan. Am­pi­ais­pe­sä­lamp­pu, ke­sän­pö­lyi­nen ik­ku­na, jää­kaa­pis­sa Oi­va­rii­nia ja valo. Fengs­hui, mikä rau­ha, mi­nun ko­ti­ni.

Tu­lin vain het­kek­si en­nen syk­syn rien­to­ja oi­ko­maan hyl­lyt ja au­ko­maan mie­le­ni lap­suu­den­ko­dis­ta taas tän­ne omaan, var­hai­sai­kui­seen. Il­lal­la ovi­kel­lo soi, ja te so­lah­dit­te au­rin­gon kuu­mot­ta­maan asun­toon kuin an­nos vii­le­ää il­maa.

Etei­ses­sä kai­kil­le kuu­lui hy­vää, lä­hin­nä töi­tä ja joku has­su sat­tu­mus. Pe­rem­mäl­lä kuun­te­le­vat kor­vat tart­tui­vat rii­su­tum­piin sa­noi­hin. Loh­du­tuk­sen tuok­su tul­vah­ti kuin joku oli­si huis­kaut­ta­nut pal­jaa­seen ik­ku­naan ruu­dul­li­set ver­hot ja ra­ot­ta­nut lei­vi­nuu­nin luuk­kua: Lap­set, tämä lei­pä ei lopu. Elo­au­rin­gon las­ket­tua puis­te­lim­me yö­hön nel­jää pu­nais­ta tyy­nyä. Mai­se­ma jo­hon pöly las­keu­tui oli mus­ta, pil­ku­tet­tu, katu al­haal­la lam­pun­kel­tai­nen.

Oma teh­tä­vä ja paik­ka ei­vät ai­na näyt­täy­dy kirk­kai­na. Mi­nun­kin on täy­ty­nyt miet­tiä kei­no­ja jat­kaa. Työ ei ole vie­lä tuot­ta­nut suur­ta he­del­mää, mut­ta olen kir­jan­nut ylei­sen lain: Mitä lu­jem­min työn­näm­me ovia kiin­ni, sitä enem­män tar­vit­sem­me sel­lai­sia kei­nu­tuo­lin­kau­nis­ta­jia ja il­man­rai­kas­ta­jia, joi­ta tä­nään sain huo­nee­see­ni.

Tu­le­vaa tal­vea var­ten ajat­te­lin ope­tel­la ovi­pön­kän lait­ta­mis­ta niin, et­tei tuu­li pai­nai­si kiin­ni. Os­tin kuu­si li­sä­jak­ka­raa­kin niil­le pit­kä­koi­pi­sil­le, joi­den raa­jat ei­vät tai­vu in­ti­aa­ni-is­tun­taan. Sain myös pe­rin­nök­si kah­vin­keit­ti­men. On kuu­lem­ma ih­mi­siä, jot­ka ren­tou­tu­vat pa­rem­min, kun saa­vat se­koit­taa lu­si­kal­la ku­pil­lis­ta mus­taa nes­tet­tä. Muu tus­kin on kiin­ni ma­te­ri­as­ta; va­lon tun­tu tu­lee kah­des­ta ja kol­mes­ta, jot­ka tu­le­vat yh­del­le kool­le. Ja se tun­tu jää pit­käk­si ai­kaa.

Al­haal­la ka­dul­la ää­net so­kel­ta­vat il­ta­yön kau­pun­ki­ka­ko­fo­ni­aa. Mikä rau­ha tääl­lä kol­man­nes­sa ker­rok­ses­sa tä­nään.