Pie­ni vie­ras maal­ta tu­lee ke­sä­ky­lään ker­ros­ta­loon. Tar­jo­an ruu­an kans­sa la­sil­li­sen ran­tai­mey­tet­tyä poh­ja­vet­tä, jäl­ki­ma­ku­na put­kis­ton tui­kea aro­mi. Vie­ras ma­kus­te­lee, ih­met­te­lee va­loa vas­ten lei­ju­via pien­hiuk­ka­sia, vil­kai­see va­ro­vas­ti jää­kaa­pin suun­taan: on­ko mai­toa?

Vet­tä. Kään­nän pul­lon ihan ylö­sa­lai­sin, jos siel­tä vie­lä tip­pa ir­to­ai­si. On hel­le, vii­kon au­to­ret­ki ja ys­ki­vä il­mas­toin­ti. Päi­vä ker­ral­laan ryt­mit­tyy pe­rus­tar­pei­den eh­doil­la: juo­mis­ta, ruo­kaa, mis­sä seu­raa­va ves­sa? Het­ken oi­val­luk­sis­ta py­säy­täm­me ja su­kel­lam­me si­sä­ve­siin, joi­den mus­tuus hul­mah­taa, sul­kee vii­len­tä­vään sy­liin­sä.

Tei­den var­sil­la aal­toi­lee mul­lan ja pais­teen vä­lis­sä kas­va­nut­ta sy­vää ruo­hoa sil­män kan­ta­mat­to­miin. Yö­su­mu si­rot­tuu vaat­teil­le, kun kah­laam­me trak­to­rin ren­kaan jäl­keä kes­kel­le pel­toa. Leh­tien kar­hea nuk­ka, kä­heä ha­vah­dus. Kun kyy­kis­tyy, kuu­lee ko­hi­nan. Var­sis­sa vir­taa elä­män eh­ty­mä­tön lii­ke. Vet­tä.

Meri lyö met­ri met­ril­tä lä­hem­mäs, ai­vas­te­lee kas­voil­lem­me. Liu­kas­te­lem­me niin alas le­vän­ki­mal­tei­sia ki­viä kuin us­kal­lam­me ja las­kem­me pul­lon aal­lon har­jal­le. Se tem­pau­tuu ja vie kää­ri­tyn kir­jeen mu­ka­naan. Kuka mei­tä kuu­lee tä­män pau­hi­nan lä­vit­se? Joko huo­men­na ka­las­ta­jan ai­ros­sa ko­lah­taa?

Vet­tä. Se väis­tyy al­tam­me, ko­hah­te­lee, se on sy­vää – tuu­li yl­lä kor­ke­aa ja ta­sais­ta, myö­täis­tä pie­nen ve­neen vir­si­kir­jal­le ava­tuil­le pur­jeil­le. Pe­rä­si­men var­si kä­te­ni al­la tot­te­lee tun­nus­te­le­via liik­kei­tä­ni, ja mi­nus­sa kuo­huu myk­kää, kris­tal­lin­kir­kas­ta iloa: minä opin sen! Ja hur­ja haa­ve: elää, elää näin, kah­den suu­ren vä­lil­lä, pärs­kei­tä pos­ki­päil­lä.

Jo­han­nek­sen juh­lan aa­mu­na las­keu­dun ran­taan ham­mas­pe­sul­le. Yö­me­kon hel­mat sär­ke­vät pei­li­tyy­nen, kun koi­tan ja­lal­la, vie­lä­kö kals­kah­taa kyl­mäl­tä. Etääm­pä­nä ki­vil­lä toi­sia, yh­tä hil­jaa, kuun­te­le­mas­sa luon­non saar­naa, sa­maa kuin Jor­da­nil­la. Kau­hon kou­ral­la huuh­te­lu­vet­tä ja hu­mus­ta. Vesi jää kar­pa­loi­maan hius­suor­tu­vien lat­voi­hin, ti­pah­te­lee laa­je­ne­vik­si ym­py­röik­si ve­teen.

Sitä sa­maa ve­den­kal­voa kirk­kaim­mat sil­mät. Olen käy­nyt ko­deis­sa, jois­sa vie­ras­ta­kin on kat­sot­tu ta­val­la, joka ko­hot­taa ih­mi­ses­sä hy­vää. Su­kel­let­tu, sy­vä­luo­dat­tu, sil­ti hy­väk­syt­ty. Läh­te­mi­set niil­tä pi­hoil­ta tänä ke­sä­nä ve­si­ra­jas­sa, läi­käh­tä­mäi­sil­lään yli. On hel­pom­pi kään­tää pää no­pe­as­ti pois.

Tämä elä­mä täs­sä. Ei se kul­je eteen tai taak­se, se le­vi­ää ren­kai­na, hauk­koo, hyö­kyy ja hu­mah­taa, se pirs­kot­tuu, se pi­sa­roi. Vä­rei­lyn tun­tu voi­mis­tuu, etään­tyy – ja koh­ta, koh­ta se on ai­van ty­ven taas.