Iso­nen tu­lee rip­pi­kou­lu­lei­rin aloi­tus­jak­sol­ta ko­tiin ja uu­vah­taa no­ja­tuo­liin.

– Jos ha­lu­at tie­tää mikä oli pa­ras­ta… niin var­maan poi­ka, joka sa­noi on­nel­li­nen.

– On­nel­li­nen?

– Tu­tus­tu­mis­lei­kis­sä. Kun piti ku­vail­la it­seä yh­del­lä sa­nal­la.

– Mmm?

– Et­tä se poi­ka koki niin jo lei­rin en­sim­mäi­si­nä tun­tei­na. Sen kas­vot vaan lois­ti. Jäin miet­ti­mään mis­tä se kum­pu­si…

Omas­ta rip­pi­lei­ris­tä­ni muis­tan edel­tä­vän syk­syn mit­taan epä­mää­räi­sek­si mön­tik­si tii­vis­ty­neen jän­ni­tyk­sen. Per­heen van­hin­ta ei­vät si­sa­rus­ten ta­ri­nat ei­vät­kä so­si­aa­li­sen me­di­an ryh­mät ol­leet val­mis­ta­neet sii­hen, mikä lei­ri­kes­kuk­ses­sa odot­ti. Mut­ta vaik­ka yri­tin pii­lou­tua ka­me­ran taak­se, jo tal­vi­jak­son en­sim­mäi­se­nä il­ta­na sain su­pa­tus­ka­ve­rei­ta.

Tun­nil­la pap­pi piir­si kol­mi­on si­säl­le sil­män: yk­si Ju­ma­la, kol­me per­soo­naa. Ky­syin te­o­lo­gil­ta tun­nin jäl­keen, on­ko maa­pal­lon ul­ko­puo­lel­la elä­mää. Te­o­lo­gi sa­noi, et­tä sitä saa huo­let­ta ol­la miet­ti­mät­tä. Mie­tin kui­ten­kin, ky­sy­mys­laa­tik­koon as­ti. Kon­fir­maa­ti­o­kir­kos­sa rip­pi­lau­lu ta­ker­tui etu­ri­vin ty­tön kurk­kuun. Yk­si poi­ka niis­ti kra­vat­tiin. Mi­kään ei mul­lis­tu­nut, mut­ta jäi eh­tool­li­sen tur­val­li­nen mys­tee­ri ja liu­ta Mes­sen­ger-ka­ve­rei­ta.

Jäl­keen­päin nou­si use­as­ti aja­tus, et­tä voi kun sai­si käy­dä rip­pi­kou­lun nyt, kun mo­net asi­at tun­tu­vat vai­ke­am­mil­ta kuin 14-vuo­ti­aa­na, jol­loin epäi­lyk­set ei­vät vie­lä ku­rit­ta­neet lap­se­nus­koa. Ja sain kuin sain­kin mah­dol­li­suu­den käy­dä ri­pa­rin vie­lä mon­ta ker­taa – iso­sen roo­lis­sa. Tuli uu­sia, voi­ku­kan vä­ri­siä ri­pa­ri­ko­ke­muk­sia: Su­kel­lel­tiin ran­ta­ve­des­tä iso­sen huk­ku­nei­ta sil­mä­la­se­ja. Sou­det­tiin ryh­mä­teh­tä­vän ni­mis­sä saa­reen pys­tyt­tä­mään pa­pe­ri­sa­teen­kaar­ta, Noo­an lii­ton merk­kiä.

Pik­ku­vel­je­ä­ni ajoi iso­sen teh­tä­vään oman rip­pi­kou­lun tär­keä ko­ke­mus: luot­ta­mus tur­val­li­seen isos­poi­kaan. Nyt hän­kin tie­tää, mil­tä tun­tuu ol­la se iso­nen, hel­lyy­des­tä pa­kah­tu­en kat­sel­la ta­ka­pen­kis­tä tai­pu­nei­ta päi­tä ja toi­voa, et­tä jo­kai­nen nois­ta nuo­ris­ta sai­si täl­lä lei­ril­lä tun­tea it­sen­sä ar­vok­kaak­si.

Olem­me ko­ke­neet, et­tä käy­tän­nön asi­oi­den hoi­ta­mi­sen ja lei­kit­tä­mi­sen lo­mas­sa iso­sel­la on tär­keä kuun­te­lu­teh­tä­vä. Jos­kus ryh­mä­työn edel­le me­nee jon­kun lei­ri­läi­sen il­maan heit­tä­mä ky­sy­mys, jota tun­tuu tär­ke­äl­tä poh­tia juu­ri sii­nä, muu­ta­man ih­mi­sen kes­ken. Tai kun jos­ta­kin lei­ri­läi­ses­tä tun­tuu niin pa­hal­ta, et­tei ha­lua nous­ta aa­mul­la sän­gys­tä. Sil­loin­kin ju­tel­laan. Pa­ras rip­pi­lei­rin il­ma­pii­rin hoi­ta­ja on ol­lut ar­mo­e­van­ke­liu­mi. Sitä iso­nen­kin tar­vit­see, ja pap­pi ja kant­to­ri.

Uu­vah­ta­nut isos­poi­ka vie­res­sä­ni ei ihan het­keen jak­sa nous­ta no­ja­tuo­lis­ta, mut­ta toi­voo ihan sa­maa kuin mi­nä­kin: et­tä jo­kai­nen tä­män ke­vään ri­pa­ri­lai­nen voi­si tuon erään 14-vuo­ti­aan po­jan ta­voin sa­noa, et­tä on­nel­li­nen.