Vii­me syk­sy­nä, kun kaik­ki oli uut­ta, ry:n etei­sen tun­nel­ma vyö­ryi ais­tei­hi­ni sa­ke­a­na. Nyt ku­vio on tut­tu, il­ma­vam­pi: pu­hei­den jäl­keen vir­rat ha­jaan­tu­vat iloi­sen sa­tun­nai­ses­ti. Vie­lä ei ole lap­pu­ja ot­sas­sa. Lan­gat ovat va­pai­ta ja kut­su­vat tart­tu­maan.

Pur­kau­du­taan pien­ten asun­to­jen huo­nei­siin vä­ri­se­mään, he­li­se­mään. Kym­me­net, kym­me­net nuo­ret. Kat­seis­ta ku­tou­tuu verk­ko­kan­gas, ky­se­le­vien ään­ten kei­nu.

Syk­syn en­sim­mäi­set tun­nus­te­lut ovat tut­tu­ja: kuka sinä olet, mis­tä, mik­si, mil­tä tun­tuu. Vas­tauk­set­kin ovat tut­tu­ja, ei­vät­kä it­ses­sään tär­kei­tä. Nii­den kaut­ta ais­ti­taan ole­mus­ta, poi­mi­taan kas­voil­ta lupa ole­mi­seen. Löy­tyy se suu­rin yh­tei­nen te­ki­jä, us­ko. Si­vu­taan, se kuul­taa läpi.

Ase­tel­mat ovat kaa­vat­to­mia, kau­nii­ta: Jal­ko­jen le­vo­ton vyyh­ti, kä­sien ujo kerä. Yh­tey­den vä­läh­dyk­set, kun sama jut­tu nau­rat­taa ja nau­ru ta­voit­taa toi­sen sil­mät. Sil­mis­sä juok­see ke­vei­tä kau­rii­ta, ja he kat­so­vat koh­ti ja ohi taas.

Vä­lil­lä pu­do­tel­laan köm­pe­lyyk­siä vaat­teil­le ja var­pail­le, eni­ten ras­kai­ta kul­ma­e­si­nei­tä. Jos­kus nau­ru re­pii enem­män kuin ko­ko­aa. Lii­ku­tel­laan la­maan­tu­nei­ta kä­siä kat­seil­ta suo­jas­sa, kan­gis­tu­taan luon­te­vuu­teen, et­si­tään sa­no­ja saat­ta­jan suus­ta. Vain sil­kas­ta ar­mos­ta pa­him­mat luu­lot kil­pis­ty­vät pois.

Joku kii­reh­tii esit­te­le­mään ir­ral­li­sia.

– Et­tä jo­kai­nen saa­vut­tai­si sen op­ti­maa­li­sen ti­lan, et­tä ry:ltä löy­tyi­si ai­na yk­si, jon­ka vie­reen us­kal­taa is­tua, hän se­lit­tää.

– Jätä huo­mi­sek­si­kin vä­hän pe­las­tet­ta­vaa, toi­nen ny­käi­see.

Sit­ten olet sinä, ys­tä­vä­ni. Mie­les­tä­si uu­des­sa kau­pun­gis­sa suh­tei­ta ja suh­dan­tei­ta syn­tyy no­pe­am­min kuin eh­tii si­säis­tää. Pit­kän opis­ke­lu­päi­vän jäl­keen äräh­dyt­tää, pa­pe­ri hu­kas­sa on pa­hin mah­dol­li­nen asia ja syy nyyh­käyk­seen, voi­lei­pä kos­tuu vä­sy­myk­ses­tä­si. Pai­nat pään mai­nos­pi­non pääl­le ja pi­dät tau­koa jak­sa­mi­ses­ta.

Kui­ten­kin is­tut tä­nään il­ta­ky­läs­sä. Olen sii­tä iloi­nen. Vie­res­tä­si joku kään­tyy pu­he­le­maan si­nul­le. Säp­säh­dät, mut­ta saat vas­tat­tua. Seu­raa­van ker­ran kun kat­son, olet up­pou­tu­nut kes­kus­te­luun, se­li­tät vilk­kaas­ti kä­sil­lä­si, pos­kil­le­si ovat nous­seet ruu­sut.

Opis­ke­li­ja­po­jan huo­nees­sa soi­vat urut. Vir­si 509 käy koh­ti, täy­te­läi­nen lau­lu kie­too kuin läm­min pei­te:

"Her­ra, elä­mää­ni / val­vo, et­ten har­haan / va­el­tai­si tääl­lä / ohi ih­mis­ten. Her­ra, au­ta ai­na, / et­ten ke­tään pai­na, / et­ten tois­ten taak­kaa / suu­rem­mak­si tee.

Vie­rel­lä­ni kul­je, / as­ke­lee­ni oh­jaa, / et­ten väis­ty, mil­loin / kut­sut aut­ta­maan.

Sy­dän­tä­ni oh­jaa, / an­na mi­nun, Her­ra, / ar­mos­sa­si kas­vaa, /ol­la ih­mi­nen.”