Oli­pa ker­ran prin­ses­sa, joka pois­tu­es­saan il­ta­ky­läs­tä pu­dot­ti la­si­ken­gän ker­ros­ta­lon rap­pu­käy­tä­vään. Prins­si löy­si sen siel­tä, pii­lot­ti kir­ja­hyl­lyyn kir­jo­jen taak­se ja väit­ti, et­tei ol­lut näh­nyt sitä mis­sään. Sen pi­tui­nen se.

Oli­pa ker­ran prins­si, jol­la oli len­tä­vä au­to. Mut­ta ei sii­tä ol­lut pal­jon­kaan iloa, kun se yk­si prin­ses­sa ha­lu­si en­sin käyt­tää bus­si­kort­tin­sa sal­don lop­puun, ja sitä oli ai­na­kin kol­me­sa­taa jäl­jel­lä.

Oli­pa ker­ran prins­si, joka pyy­si vä­hän niin kuin ohi­men­nen prin­ses­saa il­ta­ky­lään. Mut­ta prin­ses­sa meni toi­seen ky­lään, ja prins­si oli koko il­lan vä­hän är­ty­nyt muil­le vie­rail­le, vaik­kei näis­sä sen kum­mem­paa vi­kaa ol­lut­kaan.

Oli­pa ker­ran prins­si ja prin­ses­sa, jot­ka pää­tyi­vät il­ta­ky­läs­sä kes­kus­te­le­maan in­nok­kaas­ti opin­to­lai­nan si­joit­ta­mi­ses­ta. Mut­ta juu­ri sil­loin Ke­lan lai­na­ta­kaus lak­kau­tet­tiin, inf­laa­tio is­ki ja va­luut­ta vaih­tui ci­ty­ka­nin­nah­koik­si, ei­kä prins­sil­lä ja prin­ses­sal­la ol­lut enää mi­tään pu­hut­ta­vaa.

Oli­pa ker­ran prin­ses­sa, joka har­mis­tui, kun prins­si hä­nen mie­les­tään käyt­täy­tyi niin kum­mal­li­ses­ti. Prin­ses­sa ko­et­ti sa­la­vih­kaa kier­to­teit­se ot­taa sel­vää, mis­tä oli kyse, mut­ta sii­tä­hän prins­sin käy­tös ou­tou­tui en­ti­ses­tään. Erää­nä päi­vä­nä prins­sin ys­tä­vä toi prin­ses­sal­le rul­lan pak­sua rau­ta­lan­kaa ja sa­noi: vään­nä täs­tä. Prin­ses­sa vään­si rau­ta­lan­gas­ta ky­sy­myk­sen ja prins­si vään­si vas­tauk­sen (jon­ka ko­ris­tee­na toki oli pari kau­nis­ta rau­ta­lan­ka­kie­mu­raa), ja se oli sil­lä sel­vä. Prins­si läh­ti ete­lään, prin­ses­sa poh­joi­seen ja prins­sin ys­tä­vä pe­rus­ti puo­li­vä­liin rau­ta­lan­ka­teh­taan, joka me­nes­tyi hy­vin ja kau­an.

Oli­pa ker­ran prin­ses­sa, joka yrit­ti pe­ruut­taa asun­to­vau­nua park­kiin ku­rai­sel­le pel­lol­le. Eräs prins­si tuli aut­ta­maan. Mut­ta prins­si unoh­ti lait­taa kä­si­jar­run pääl­le omaan au­toon­sa ja se va­lui ojaan, ja koko lop­pu­päi­vä meni sen kans­sa sä­hel­tä­mi­seen.

Oli­pa ker­ran prins­si, joka pää­tyi Su­vi­seu­rois­sa sa­maan kas­sa­vuo­roon hir­vi­ön kans­sa. Hir­viö sa­noi: ”Jos las­ket lop­pu­sum­mat pääs­sä no­pe­am­min kuin minä, näy­tän si­nul­le tai­ka­tem­pun.” Prins­si las­ki, ja pop! Hir­viö muut­tui kah­vi­tau­ol­la prin­ses­sak­si. Työ­vuo­ron lo­put­tua prins­si ja prin­ses­sa päät­ti­vät pe­rus­taa yh­des­sä erään­lai­sen kan­nat­ta­vuus­las­ken­ta­y­ri­tyk­sen. Se to­sin meni kon­kurs­siin seu­raa­va­na ke­sä­nä, mut­ta ei­vät­hän kaik­ki star­tu­pit nyt vaan voi pää­tyä pörs­siin.

Oli­pa ker­ran prins­si, joka kat­se­li ilok­seen, mi­ten kau­nii­ta vil­la­suk­kia eräs prin­ses­sa neu­loi kes­ki­viik­koil­lan seu­rois­sa ki­li­se­mät­tö­mil­lä bam­bu­pui­koil­la. Hän lä­hes­tyi prin­ses­saa vil­pit­tö­mis­sä ai­keis­sa kes­kus­tel­la eri­lai­sis­ta kir­jo­neu­le­mal­leis­ta. Mut­ta kun prin­ses­sa sit­ten huo­mi­os­ta ilah­tu­nee­na al­koi lä­he­tel­lä prins­sil­le joka viik­ko yhä kau­niim­pia suk­kia, prins­si ha­keu­tui vä­hin ää­nin vaih­toon Ete­lä-Ko­re­aan. Ko­ti­maas­sa prins­sin vi­lu­var­pai­nen kämp­pis veti pos­ti­luu­kus­ta pu­toi­le­vat vil­la­su­kat tyy­ty­väi­se­nä jal­kaan­sa.

Oli­pa ker­ran prins­si, jon­ka asi­at me­ni­vät ihan sol­muun. Sii­hen sat­tui prin­ses­sa, joka au­koi sol­mut orans­seil­la fis­kars­seil­laan. Prin­ses­sa sai prins­sis­tä us­kol­li­sen to­ve­rin ja ihai­li­jan. Va­li­tet­ta­vas­ti prin­ses­sal­la oli ai­ka tär­keä, noin sa­dan vuo­den her­paan­tu­ma­ton­ta kes­kit­ty­mis­tä vaa­ti­va tent­ti­put­ki pääl­lä, ja hän il­mai­si va­ro­vai­ses­ti ti­lan­tar­peen­sa. Prins­si ve­täy­tyi vii­kok­si ve­nei­li­jän sol­mu­kurs­sil­le Pa­ja­saa­reen ja pa­la­si sit­ten sa­no­maan, et­tä ok, kat­sel­laan vuo­si­sa­dan pääs­tä uu­del­leen.

Oli­pa ker­ran prin­ses­sa, jon­ka mie­les­tä eräs prins­si oli mai­nio tyyp­pi. Mut­ta kun tämä ei edes huo­man­nut prin­ses­saa, päät­ti hän kes­kit­tyä mui­hin asi­oi­hin. Sil­loin prins­sis­tä al­koi tun­tua, et­tä prin­ses­sa oli­kin var­sin mai­nio tyyp­pi. Mut­ta kun tämä ei enää edes huo­man­nut prins­siä, prins­si päät­ti kes­kit­tyä mui­hin asi­oi­hin. Vuo­sien ku­lut­tua, kun mo­lem­mat oli­vat jo va­kiin­tu­neet ta­hoil­laan, he ta­pa­si­vat taas. Tuli pu­het­ta men­neis­tä vuo­sis­ta. Prins­si to­te­si hä­mil­lään: ”Tai­det­tiin mo­lem­mat sil­loin ty­kä­tä toi­sis­tam­me, mut­ta eri ai­kaan.” ”On­nek­si se meni niin”, nau­rah­ti prin­ses­sa. Ja he jat­koi­vat kum­pi­kin elä­mään­sä. Sen pi­tui­nen se.

Sen pi­tui­sia ne*.

Oi­ke­as­ti ha­lu­sin sa­noa kol­me asi­aa:

1. Kaik­ki ei ai­na mene niin kuin sa­duis­sa.

Ei edes (ei­kä var­sin­kaan) us­ko­vais­ten seu­rus­te­luun ja avi­o­liit­toon va­ka­vas­ti suh­tau­tu­vas­sa ar­voil­ma­pii­ris­sä. Mut­ta eh­kä vika ei ole to­sie­lä­mäs­sä; eh­kä vika on sa­duis­sa. Ja sa­dut voi on­nek­si kir­joit­taa uu­sik­si. Eh­kä sil­loin jäi­si ti­laa sil­le, et­tä olem­me ih­mi­siä: köm­pe­löi­tä, häm­men­ty­viä ih­mi­siä. Kaik­ki kiin­ty­myk­set, ih­me­tyk­set ja ihas­tuk­set ei­vät joh­da avi­o­liit­toon, mut­ta voi­vat sil­ti ol­la mo­nel­la ta­val­la ar­vok­kai­ta ja opet­ta­vai­sia osa­puo­lil­leen, usein ai­na­kin toi­sel­le heis­tä.

2. Eläm­me herk­kiä ai­ko­ja, ys­tä­vä hyvä.

Ihas­tu­mi­nen on tuok­su­kynt­ti­lä ai­vois­sa**, tai mitä näi­tä nyt on: me­nee jää­hän ja muut­tuu lei­ju­vik­si un­tu­vik­si ja ra­ken­taa jo va­hin­gos­sa yh­tei­set rap­pu­set ta­loon, jota ei ole. Vas­ta­vuo­roi­suu­den toi­vet­ta kan­ta­va ih­mi­nen on hy­vin haa­voit­tu­vai­nen. Tul­les­saan ta­val­la tai toi­sel­la tor­ju­tuk­si tai jo to­teu­tu­neek­si luul­lun vas­ta­vuo­roi­suu­den kat­ke­tes­sa hän voi tun­tea voi­ma­kas­ta mie­li­pa­haa, hä­pe­ää­kin, ja saat­taa ryh­tyä kum­mal­li­siin suo­je­lu­toi­miin pa­laut­taak­seen järk­ky­neen ta­sa­pai­no­ti­lan.

Näis­sä asi­ois­sa hie­no­tun­tei­suu­des­ta tus­kin on hait­taa, niin pal­jon hel­pom­min kuin se jos­kus on­kin sa­not­tu kuin teh­ty. Jos­pa kai­ken­lai­sis­sa ei-sa­tu­mai­sis­sa ti­lan­teis­sa sai­sim­me lah­ja­ha­lua kään­tää asi­at par­hain päin ja pu­hua toi­sis­ta hy­vää. Vä­lil­le ei tar­vit­se jät­tää väl­tel­tä­viä sot­ku­ja, jos kom­pu­roin­te­ja saa pyy­tää ja an­taa an­teek­si.

Si­vus­ta­seu­raa­jal­ta hy­vää herk­kyyt­tä on an­taa kaik­kien prins­sien ja prin­ses­so­jen ol­la rau­has­sa ka­ve­rei­ta, el­lei muu­ta il­moi­tus­ta ole voi­mas­sa.

3. Nuo­ri ih­mi­nen ei kuo­le sy­dän­su­ruun.

Se sat­tuu, mut­ta sii­hen ei kuo­le. Kol­me pa­tent­ti­lää­ket­tä oi­rei­siin on toi­vot­ta­vas­ti kaik­kien saa­ta­vil­la: kuun­te­le­va ih­mi­nen, mie­lui­sa te­ke­mi­nen ja pa­ran­ta­va ai­ka. Elä­mä jat­kuu. Las­ke­taan jot­kin asi­at osaa­vam­piin kä­siin.

* Kir­joi­tuk­sen prin­ses­sa­sa­dut ovat saa­neet in­noi­tuk­sen­sa kir­joit­ta­jan kuu­le­mis­ta ja ke­rää­mis­tä to­sie­lä­män nuo­ris­ta koh­taa­mi­sis­ta ja koh­taa­mat­to­muuk­sis­ta. Ta­ri­noi­ta on kui­ten­kin se­koi­tet­tu kes­ke­nään ja yk­si­tyis­koh­tia muu­tet­tu niin pal­jon, et­tä kaik­ki mah­dol­li­ses­ti löy­det­tä­vis­sä ole­vat yh­ty­mä­koh­dat lu­ki­jan tun­te­miin ih­mi­siin ovat lu­ki­jan omaa mie­li­ku­vit­te­lua.

** Miki Liuk­ko­nen 2011: Val­koi­sia ru­no­ja.