Ka­dut oli­vat kui­vu­neet yöl­lä ja tai­vas kir­kas­tu­nut. Pä­ki­öi­tä pa­kot­ti. Hän kä­ve­li vie­lä pari ka­dun­vä­liä ja py­säh­tyi sit­ten rii­su­maan ken­gät. Ai­no­at reis­suun mu­kaan tul­leet jal­ki­neet oli­vat ha­jon­neet tu­lo­mat­kal­la. Hän oli ha­ke­nut lau­an­tai­na kirp­pu­to­ril­ta kah­del­la eu­rol­la uu­det, mut­ta niis­sä oli vä­hän lii­kaa kor­koa täl­lai­seen mat­ka­kä­ve­lyyn kan­ta­mus­ten kans­sa; saat­toi yh­tä hy­vin jat­kaa vil­la­suk­ka­sil­laan kos­tei­ta koh­tia kier­tä­en. Hän pää­si mel­kein ase­mal­le as­ti kui­vin ja­loin, eh­ti bus­siin­kin. Sel­kään jäi muu­ta­man aa­mu­var­hai­sen vas­taan­tu­li­jan puo­li­kät­ket­ty hymy.

Pie­nes­ti hän eli, mut­ta oli sen­tään va­raa käy­dä ih­mis­ten luo­na. Hän oli et­si­nyt edul­li­sim­mat mat­kat, ja sik­si vaih­to­ja ker­tyi pari ja mat­ka­tun­te­ja mon­ta. Hän oli op­pi­nut nuk­ku­maan nuo vä­li­ti­lat, se­laa­maan vä­hän kurs­si­muis­tiin­pa­no­ja ja sit­ten kat­se­le­maan, mi­ten ohi kei­nu­vil­la pel­loil­la oli läis­kit­täin tal­vea ja vuo­roin taas ke­vääk­si su­la­nut­ta, jou­lu­kuis­ta ko­ti­maa­ta.

Ovia avau­tui eri kau­pun­geis­sa. Ja sy­le­jä, kä­siä, tule vain. Ih­mi­siä, joi­den kans­sa osa­si ol­la vuo­ro­tel­len tar­vit­se­va ja tar­vit­tu. Hän sai pu­hua il­ta­pi­me­ään huo­nee­seen sa­no­ja hy­väs­tä ikä­väs­tä ja tun­te­mat­to­mas­ta, täyt­ty­mät­tö­mäs­tä ikä­väs­tä. Ja joku siu­na­si hän­tä pyy­tä­mät­tä, ja hän nuk­kui aa­muun ja kä­ve­li uu­del­le mat­kal­le ja teki työn­sä.

Sy­dä­mes­sä kä­per­tyi tyy­ty­mis­tä. Elä­mä jat­kui eri koh­dis­sa eri no­peuk­sil­la. Ih­mis­ten tiet ris­te­si­vät ja jat­koi­vat eril­leen. Pal­jon oli opit­tu. Ai­na ei ol­lut hoi­det­tu asi­oi­ta ko­vin hy­vin, ei oi­kein vii­saas­ti ei­kä tyy­nes­ti ei­kä pe­ru­sa­si­oi­hin kes­kit­ty­väs­ti, mut­ta oi­ke­aan suun­taan ku­rot­ta­en kui­ten­kin.

Oli sa­not­tu: ”Nyt tun­tuu ras­kaal­ta moni asia, mut­ta se ei ole kaik­ki, on muu­ta­kin.” Ja vas­tat­tu: ”Vie­lä on vii­saim­mal­la kai­kis­ta kyky ja halu teh­dä työ­tä mei­dän kaut­tam­me.”

Hän oli vas­tuus­sa it­ses­tään ja vä­hän ys­tä­vis­tään. Muu­al­ta tu­le­vien vaa­tei­den ää­net ei­vät ol­leet pa­kot­ta­via. Ei hä­nen kul­ke­mi­sis­saan ol­lut pal­jon hie­noa toi­sil­le näy­tet­tä­väk­si, ei­kä tar­vin­nut­kaan: vaat­teet oli­vat läm­pi­mät me­ri­tuu­les­sa­kin, täh­tiä ik­ku­nois­sa, ka­duil­la ki­ven ja pil­ven vä­ri­siä tak­ki-ih­mi­siä.

Lo­man ää­rel­lä hän nuk­kui pit­kän mat­kan sin­ne, mis­sä elä­män he­leim­mät ää­net ovat al­le met­rin mit­tai­sia ja juok­se­vat sau­nan jäl­keen lei­vi­nuu­nia ym­pä­ri pal­jai­na kuin kirk­kain ilo. Oli­si juh­la taas. Sen va­lo­ke­häs­sä hän tah­toi muis­taa, min­ne se tär­kein mat­ka vie.