Ei jaksanut lähteä rauhanyhdistykselle. Avasin nettiseurat; Oulusta tuli. Sekoitin pannukakkutaikinan, kun kuuntelin. Oli ollut sellainen päivä: tunnustamispäivä. Huonosti olin tunnustanut. Ihmisyyden ja järjen läpi katsonut väärissä kohdissa.
Seurasin miten se nousi uunissa, yhden hengen pannukakku. Hitaasti mieleen avautui tiloja lauseille. Kuulin, miten puhuja sanoi, että vaikka olisi huono, ihan vähällä jaksaako itsekään ajatella niin kuin suusta tulee, niin silti saa uskoa. Avautui itkua. Olin ihan oikeassa paikassa siinä, enkä yhtään yksin, vaikka olin niin kaukana.
Opintoni ovat ajattelemaan opettavia opintoja. Pienissä ryhmissä keskustellessamme tulemme väkisinkin lähelle toisiamme. Avautuu maailmankuvia, joissa olen vieras ja outo, vaiti ja ääneen, tahtomattanikin. Vapaa-ajalla tarjolla on raitistakin tekemistä. Menen kutsuttuna mukaan. En halua syventää kuilua.
Muutaman viikon jälkeen pysähdyn ihmettelemään, miksi löydän kunnioittavimman toveruuden sävelen juuri niiden hieman marginaalisempien tapausten kanssa: Jollakin ei ole koskaan ollut yhtä kotia; hän on kulkenut paikasta paikkaan ja jäänyt juurettomaksi. Jonkun mieltä ja ruumista on särjetty. Joku tulee kaukaa. Joku on oppinut sulkeutumaan. Sitten tajuan: meitä yhdistää vierauden kokemus. Olemme kasvaneet sivussa tai eri lailla keskellä kuin suurin osa muista. Jokainen meistä on joutunut pohtimaan elämänsä perustaa. Olemme eri lailla toisia.
Syyskuussa kaupunki kutistuu, kun polkupyöräni varastetaan, taas. Olen jo vähän tottunut siihen, etteivät esineet pysy. Puhun itselleni kärsivällisyyslauseita ja hakeudun uuden kulkuvälineen toivossa poliisin löytötavarahuutokauppaan. Maahanmuuttajia aseman nurkilla naurattaa, kun seison eturivissä karheakätisten miesten keskellä ja huudan jokaista kunnostettavaa romua. Kun lopulta saan mieleiseni, he taputtavat käsiään. Ostan kaksi raskasta lukkoa ja toivon maailmaa, jossa ei pyöränlukkoja tarvittaisi.
Seuraavalla viikolla kurssitoverini pahoinpidellään kotimatkalla harrastuksesta ja heitetään Aurajokeen. Sieltä hän nousee. Maanantaina mustelmaisista kasvoista katsovat kirkkaat, vakavat silmät. Poliisi jututtaa uhria useampaan kertaan. Meitä muitakin puhututtaa koko maailma. Puhun ja kuuntelen. On suojeltu olo.
On sellainenkin olo, että tämä arjen maisema on hyvä. Omat arvot kirkastuvat, kun joudun joka päivä toteamaan: ei tästä yksin mitään tule. Tarvitsen enemmän armoa kuin siellä, missä puhuin vain kaltaisteni kanssa. Toivon, että kasvoni säilyvät tuttuina Siionissa.
Viikkoa rytmittää myös keskiviikkoisin postiluukusta putoava lehti, jonka sivuilla puhuu tuttu ääni. Kämppis sen muisti tilata. Minulla on uskovainen kämppis.
Minulla on niin paljon hyvää.
lotta.laitinen@hotmail.com
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys