Ne­li­vuo­ti­as kuor­saa raa­jat le­väl­lään kuin me­ri­täh­ti. Seit­sen­vuo­ti­as on nu­kah­ta­nut käsi suo­je­le­vas­ti kak­si­vuo­ti­aan ym­pä­ril­lä. Kym­men­vuo­ti­aan uni on sa­lais­ta un­ta, pää pei­ton kät­kös­sä, kah­dek­san­vuo­ti­aan uni kip­pu­rais­ta, vii­si­vuo­ti­aan uni avoin­ta, käm­me­net kuk­ki­na kor­vien vie­res­sä.

Ne ovat kaik­ki ka­sau­tu­neet pat­joil­le pa­ri­sän­gyn ym­pä­ril­le. Ha­keu­tu­vat ihan lä­hel­le nyt, kun nuk­ku­mis­ku­vi­ot ovat vink­sal­laan: isi ja äi­ti reis­sus­sa, ja on vain Lot­ta.

On lu­et­tu Ves­ta-Lin­ne­at ja lau­let­tu suo­je­lus­lau­lut. Au­to­ri­taa­ri­ses­ti ko­men­net­tu päi­väl­lä saa­dut hy­pe­rak­ti­voi­vat he­lium­pal­lot yö­park­kiin. Kak­si­vuo­ti­aan hou­su­vaip­pa nos­tet­tu nil­kois­ta nel­jän­nen ker­ran, vaik­ka oli­si vie­lä ha­lun­nut sir­kut­taa na­ku­na ym­pä­ri ylä­ker­taa. Ne­li­vuo­ti­aan ham­mas­har­ja pa­lau­tet­tu ves­saan kol­man­nen ker­ran, et­tä kyl­lä var­mas­ti on puh­das­ta jo. Sy­li­tet­ty ja si­li­tet­ty. Vas­ta kun kaik­ki toi­men­pi­teet on lo­pe­tet­tu, sil­mät ovat al­ka­neet lup­sua.

Lot­ta kir­joit­taa vie­lä vä­hän, olen rau­hoi­tel­lut ja rai­van­nut ti­laa läp­pä­ril­le sän­gyl­tä eri­ko­kois­ten jal­ko­jen kes­kel­tä. Yön val­koi­nen valo pyyh­kii sei­niä. Vat­san­paik­keil­la pa­kah­tuu tus­kan­se­kais­ta hel­lyyt­tä.

Ne luot­ta­vat.

Osu­taan vas­tak­kain su­vi­seu­ra­lau­an­tai­na. Telt­to­jen vä­leis­sä pu­hal­taa tuu­li. Toi­nen pu­huu, mi­ten per­he, lap­set, ai­ka ja oma it­se, ih­mis­suh­tei­den ja -suh­teet­to­muuk­sien vä­rit ja te­ke­mi­sen tur­huus ja mer­ki­tyk­sel­li­syys. Kuun­te­len ai­van ra­ol­laan. Niin eri­lais­ta, ja kui­ten­kin sa­maa.

Ero­tes­sa nyök­kään si­vu­men­nen ison tel­tan suun­taan: Minä en oi­kein tuon­ne tä­nään, kun ei ole pu­hei­ta­kaan, vain nuo jo­not. Näyt­tää kam­pit­ta­val­ta ih­mis­suh­de­ra­ken­nel­mal­ta.

Tuo toi­nen kat­soo ja sa­noo jo­tain. Muu­ta­man sa­nan vain, en muis­ta mitä ne oli­vat, mut­ta nii­den jäl­keen nos­tan kän­ny­kän kor­val­le, et­tä mis­sä, mis­sä koh­den. Ja sit­ten minä juok­sen.

En minä ole näh­nyt mo­nen juok­se­van seu­ra­ken­täl­lä, pait­si las­ten tie­ten­kin. Ja nyt lap­si mi­nus­sa juok­see kuin hä­däs­sä, et­sii tut­tu­ja kas­vo­ja mut­kit­te­le­vas­ta ih­mis­let­kas­ta ja pai­nau­tuu lo­pul­ta lä­hel­le nii­tä toi­sia kuin äi­din sy­liin. Et­tä kyl­lä minä tu­len, tu­len sit­ten­kin.

An­ne­taan sel­lai­sia kirk­kai­ta het­kiä, ajat­to­mia tun­te­ja, vuo­den­ko­koi­sia päi­viä. Mu­ta­lam­mi­koi­den kah­laa­mi­sen vä­lil­lä hei­nän­he­lei­tä pel­to­au­kei­ta, val­koi­nen telt­ta, jos­sa elä­män koko ker­rok­sel­li­suus on kä­de­no­jen­nuk­sen pääs­sä: vie­rel­lä, edes­sä, ta­ka­na, si­säs­sä. Ei tar­vit­se et­siä mi­tään, ei sel­viy­tyä, suo­jau­tua ei­kä si­joit­tua.

Kaik­ki on kät­ket­ty sa­maan laa­jaan, kan­ta­vaan esi­ru­kous­ten ver­kos­toon, kaik­ki ne­kin omat, joi­den ki­pu­ja elää lä­hel­tä, avut­to­ma­na: la­maan­tu­neet ja tur­hau­tu­neet, sy­dän­su­rui­set, sa­tu­te­tut, ohi­te­tut ja ah­dis­te­tut. Ja loh­du­te­tut­kin, ilon­ke­vy­et.

Ajat­to­mia tun­te­ja.

Hei­nä­kuun yös­sä ko­hen­nan jon­kun ka­ran­neen pei­ton, ta­pu­tan unis­saan ynäh­tä­vää.

Pa­laan näp­päi­mis­tön ää­reen. It­ses­sä on ai­ka hil­jais­ta, mie­li­ku­vi­tus lo­mal­la. On­nek­si ei tar­vit­se pal­joa kek­siä – ih­meel­li­sin­tä on ol­lut ta­val­li­nen: työn­täy­tei­set tyy­ty­mi­sen ää­net, het­kel­lis­ka­oot­ti­set keit­ti­öt, ruo­ki­tut vat­sat, on­nel­li­set ka­nat, leik­kaa­mat­to­mat nur­mi­kot. Pol­ven­sa nir­hais­seen lap­sen juok­su sen sa­man ar­ki­sen ai­kui­sen luo, jol­le äs­ken kiu­kut­te­li. Kaik­kien it­ku­jen jäl­kei­set loh­du­tuk­set, elä­män jat­ku­mi­set.

Kaik­kein lä­him­pä­nä on ol­lut Sii­on-äi­din syli. Sil­le ei ole ol­lut vas­ta­lah­jaa an­net­ta­va­na. On jää­nyt vas­taa­not­ta­jan ja hoi­vat­ta­van osa. Lap­sen osa.