Hymy on nau­run esi­as­te, ja oi­kea nau­ru läh­tee vat­san­poh­jas­ta. Jos nau­ru­ni tart­tuu, olen nau­rat­ta­va, mut­ta jos sitä ei ym­mär­re­tä, olen­kin nau­ret­ta­va. Ot­si­kon sa­nat ker­to­vat eri­lai­sis­ta re­ak­ti­ois­ta, jois­ta vii­mei­sin ei tun­nu hy­väl­tä.

En­nen sa­not­tiin, et­tä eläi­met ei­vät osaa hy­myil­lä pu­hu­mat­ta­kaan nau­ra­mi­ses­ta. Ope­tet­tiin myös, et­tä ne toi­mi­vat pelk­kien vais­to­jen ja viet­tien va­ras­sa. Enää tut­ki­jat ei­vät ha­lua edes mai­ni­ta täl­lais­ta. Pu­hu­taan, et­tä eläin­ten käyt­täy­ty­mis­tä oh­jaa­vat pää­o­sin tun­teet ja op­pi­mi­nen. Hymy tai jopa nau­ru nä­kyy nii­den sil­mis­tä ja ke­hon­kie­les­tä, jot­ka ih­mi­sil­lä­kin ovat tär­keim­mät vies­tin­nän vä­li­neet.

Kun eläin on in­hi­mil­li­sen nä­köi­nen, se on haus­ka, nau­rat­ta­va tai nau­ret­ta­va. Mil­tä vie­rei­sis­sä ku­vis­sa ole­vat ko­ren­not näyt­tä­vät? Si­niu­kon­ko­ren­to (ylem­pi kuva) ai­na­kin näyt­tää hy­myi­le­väl­tä. Se mel­kein nau­raa. Ja kyl­lä täy­tyy sa­noa, et­tä sen il­me on tart­tu­va eli nau­rat­ta­va. Mie­les­tä­ni se ai­heut­taa pel­käs­tään po­si­tii­vi­sia tun­tei­ta, jo­ten se ei ole nau­ret­ta­va.

Tum­ma­syys­ko­ren­to (alem­pi) näyt­tää myös hy­myi­le­vän mut­ta ai­ka vä­hän. Sen hymy ei tar­tu ja il­me näyt­tää eri­koi­sel­ta – jopa nau­ret­ta­val­ta. Tuon hy­myn taak­se kät­key­tyy hyön­teis­maa­il­man pe­lot­ta­vin peto. Kun se päät­tää na­pa­ta hyön­tei­sen il­mas­ta, vain yk­si hyön­tei­nen kym­me­nes­tä pää­see pa­koon.

Vau­va osaa it­keä heti syn­nyt­ty­ään, mut­ta osaa­ko se hy­myil­lä? Sen suu­pie­let ko­ho­a­vat ref­lek­si­hy­myyn, joka on ta­val­lis­ta jo vas­ta­syn­ty­neil­lä. Kun vaih­dat kuu­kau­den ikäi­sel­le vau­val­le vaip­paa ja kat­sot sitä hy­myil­len sil­miin, niin sil­loin voit näh­dä vau­van en­sim­mäi­sen ham­paat­to­man hy­myn! Kun sit­ten 4–5 kuu­kau­den iäs­sä nau­rat vau­van kas­vo­jen lä­hel­lä ja sa­not ”pöö”, niin sy­väl­tä vau­van kur­kus­ta kuu­luu peh­me­ää kur­lu­tus­ta. Se tu­lee ai­van vat­san poh­jal­ta. Vau­va nau­raa! Se nau­ru on to­del­la tart­tu­vaa!

En­sim­mäi­sen nau­run jäl­keen me­nee vie­lä pari kol­me vuot­ta, en­nen kuin lap­si al­kaa nau­raa has­suil­le sa­noil­le tai esi­neil­le – tai has­suil­le ih­mi­sil­le ja hei­dän kom­mel­luk­sil­leen. Tämä nau­ru on ai­toa po­si­tii­vis­ta nau­rua, joka ei louk­kaa ke­tään.

Kym­men­vuo­ti­aa­na lap­si op­pii myö­tä­e­lä­mi­sen tai­toa, joka hil­lit­see toi­sel­le ih­mi­sel­le nau­ra­mis­ta mis­tä ta­han­sa syys­tä. Hän al­kaa ym­mär­tää, et­tä nau­ru ja haus­kuu­det voi­vat myös haa­voit­taa tois­ta ih­mis­tä. Tä­män tai­don myö­tä hän löy­tää uu­den nä­kö­kul­man myös it­seen­sä ja kyky nau­raa it­sel­leen ja nau­rat­taa it­sel­lään myös ke­hit­tyy. Sit­ten hän jou­tuu jos­kus poh­ti­maan, mil­loin oma käyt­täy­ty­mi­nen muut­tuu nau­rat­ta­vas­ta nau­ret­ta­vak­si.

Ai­kuis­tu­mi­sen myö­tä ih­mi­nen muut­tuu to­ti­sem­mak­si. Lap­set nau­ra­vat tut­ki­muk­sen mu­kaan päi­väs­sä 125 ker­taa, mo­nes­ti il­man mi­tään eri­tyis­tä syy­tä. Ai­kui­nen ih­mi­nen nau­raa päi­väs­sä vain 15 ker­taa ja nau­rul­le pi­tää ol­la jo­kin syy – muu­ten jou­tuu nau­ret­ta­vak­si tyh­jän­nau­ra­jak­si.

Hy­myi­le­mi­nen ja nau­ra­mi­nen kan­nat­taa, vaik­ka se näyt­täi­si jon­kun sil­mis­sä nau­ret­ta­val­ta­kin. Tut­ki­mus­ten mu­kaan hymy ja nau­ru vä­hen­tä­vät stres­siä ja ah­dis­tus­ta, te­ke­vät ih­mi­ses­tä vie­hät­tä­vän ja ys­tä­väl­li­sen, an­ta­vat ih­mi­ses­tä luo­tet­ta­van ku­van ja te­ke­vät hä­nes­tä pa­rem­man joh­ta­jan. Hy­myi­le­mi­nen ja nau­ra­mi­nen he­rät­tä­vät ih­mi­ses­sä luo­van voi­man ja vah­vis­ta­vat ter­veyt­tä. Ne ke­hit­tä­vät ai­vo­ja, vah­vis­ta­vat ke­hoa so­lu­ta­sol­ta as­ti, li­sää­vät vas­tus­tus­ky­kyä, ja nau­ru vie­lä­pä vah­vis­taa vat­sa­li­hak­sia. Näi­den har­joit­ta­mi­ses­ta on hyö­tyä muil­le­kin. Tut­ki­muk­sen mu­kaan jopa te­ko­hy­my saa ih­mi­set on­nel­li­sek­si. Pa­haa miel­tä ei kui­ten­kaan kan­na­ta peit­tää hy­myn ja nau­run al­le.

Omas­ta ko­ke­muk­ses­ta­ni tie­dän, et­tä hymy ja nau­ru nuo­ren­ta­vat ih­mis­tä. Ta­pa­sin ker­ran it­se­ä­ni van­hem­man nai­sen. Hän ky­syi mi­nul­ta, muis­tan­ko hä­net. En muis­ta­nut, mut­ta kun hän hy­myi­li ja nau­roi, muis­ti­ka­na­va­ni au­ke­ni­vat. Huu­dah­din hä­nel­le: ”An­na-Lii­sa, voi kun on mu­ka­va näh­dä si­nut!” Olin ta­van­nut hä­net vii­mek­si lap­se­na. Hän oli meil­lä ko­to­na pari ker­taa ko­din­hoi­ta­ja­na, kun äi­ti oli sai­raa­las­sa tai jos­sain muu­al­la. Muis­tin hä­nen ys­tä­väl­li­sen ja tur­val­li­sen hy­myn­sä yli vii­den vuo­si­kym­me­nen ta­kaa.

Raa­ma­tus­sa on mo­nia koh­tia, jois­sa ker­ro­taan ilos­ta. En­ke­lit ker­toi­vat en­sim­mäi­se­nä jou­lu­yö­nä pai­me­nil­le ilo­sa­no­man Va­pah­ta­jan syn­ty­mäs­tä. Ilo val­ta­si ope­tus­lap­set, kun he nä­ki­vät ylös­nous­seen Her­ran. Kun Ju­ma­la an­toi van­hal­le Ab­ra­ha­mil­le ja Saa­ral­le po­jan, Saa­ra oli iloi­nen: ”Ju­ma­la on an­ta­nut mi­nul­le ai­heen iloon ja nau­ruun, ja jo­kai­nen, joka täs­tä kuu­lee, iloit­see ja nau­raa mi­nun kans­sa­ni” (1. Moos. 21:6).

Ilo le­vi­ää ym­pä­ris­töön hy­myn ja nau­run vä­li­tyk­sel­lä. Ajat­te­len, et­tä ne ei­vät kui­ten­kaan ole ai­no­at ilon il­mai­su­muo­dot, ei­vät edes ta­val­li­sim­mat.

Ai­to ilo nou­see sy­dä­mes­tä kii­tol­li­suu­te­na. Suu­rin ilo­nai­he on oma­koh­tai­nen us­ko.