Orans­sien nok­kien kär­jet kos­ket­ti­vat toi­si­aan ja kaa­re­vat kau­lat muo­dos­ti­vat yh­des­sä sy­dän­ku­vi­on. Sit­ten lin­nut aset­tui­vat vie­rek­käin ja kau­niis­ti ku­mar­ta­en pyy­si­vät lä­hel­lä ole­vaa tois­ta pa­ris­kun­taa mu­kaan leik­kiin. Sii­vet viu­hui­vat ja mus­tat ja­lat läp­syi­vät, kun nel­jä lau­lu­jout­sen­ta näyt­ti pyö­ri­vän pii­riä.

Nä­ky­mä kruu­na­si mie­les­sä­ni ke­vään tu­lon. Ne tu­li­vat ta­kai­sin. Puh­taan val­kei­den jout­sen­ten pa­luu poh­joi­seen on luon­toih­mi­sil­le vuo­den tär­keim­piä het­kiä. Se osoit­taa, et­tä kaik­ki on kun­nos­sa ja maa­il­ma pai­koil­laan.

Ai­na ei näin ole ol­lut. 1800-lu­vul­la jout­se­net oli­vat le­vit­täy­ty­neet maam­me poh­jois- ja kes­ki­o­siin. Sit­ten al­koi nii­den voi­mal­li­nen ja kes­tä­mä­tön met­säs­tys. Jo vuon­na 1916 suo­ma­lai­nen lin­tu­tie­tei­li­jä Ei­na­ri Me­ri­kal­lio va­roit­ti lau­lu­jout­sen­kan­nan ro­mah­ta­mi­ses­ta ih­mi­sen toi­mien vuok­si.

Lau­lu­jout­sen rau­hoi­tet­tiin vuon­na 1934. So­tien jäl­kei­se­nä pula-ai­ka­na sen met­säs­tys yleis­tyi kui­ten­kin voi­mak­kaas­ti koko Suo­mes­sa. Kan­ta taan­tui niin, et­tä vuo­si­sa­dan puo­li­vä­lis­sä jout­sen oli pe­rään­ty­nyt La­pin ja Kuu­sa­mon luok­se­pää­se­mät­tö­miin erä­mai­hin ja pe­si­viä pa­re­ja oli vain 15.

Ei­no Lei­no ru­noi­li vuon­na 1902 ete­lään muut­ta­vis­ta jout­se­nis­ta: ”Ma ru­koi­len, ma pyy­dän: pa­lat­kaa!” Vii­si­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­min pa­luu ei ol­lut enää var­maa – jout­se­net näyt­täy­tyi­vät enää hy­vin har­voil­le. Lau­lu­jout­sen oli met­säs­tet­ty Suo­mes­sa lä­hes su­ku­puut­toon.

Lau­lu­jout­se­nen pe­las­ti eläin­lää­kä­ri, kir­jai­li­ja Yr­jö Kok­ko. Hän ryh­tyi so­dan jäl­keen val­mis­te­le­maan lau­lu­jout­sen­ta kos­ke­vaa kir­jaa. Hän ha­lu­si kir­jaan va­lo­ku­via, mut­ta jout­sen­ten löy­tä­mi­nen La­pin erä­mais­ta ei ol­lut help­poa. Vii­den vuo­den et­sin­nän ja 3 000 po­rol­la ja ja­lan tai­te­tun ki­lo­met­rin jäl­keen Kok­ko löy­si jout­se­nen hau­to­mas­sa kau­kai­ses­sa ja vai­ke­a­pää­syi­ses­sä lom­po­los­sa, Nor­jan ra­jan tun­tu­mas­sa.

Kok­ko kir­joit­ti vuo­laan ku­vauk­sen jout­sen­pa­rin elä­mäs­tä ja liit­ti sii­hen ot­ta­man­sa va­lo­ku­vat. Kir­jan ni­mek­si tuli ”Lau­lu­jout­sen – Ul­ti­ma Thu­len lin­tu”. Se il­mes­tyi vuon­na 1950. Vuon­na 1954 Kok­ko jul­kai­si toi­sen jout­sen­kir­jan ”Ne tu­le­vat ta­kai­sin”. Näis­tä kir­jois­ta tuli suo­ma­lai­sen luon­non­suo­je­lu­kir­jal­li­suu­den klas­si­koi­ta. Kir­jo­jen li­säk­si Kok­ko teki uu­pu­mat­ta va­lis­tus­työ­tä lau­lu­jout­se­nen puo­les­ta lu­ke­mat­to­min leh­ti­kir­joi­tuk­sin ja lu­en­noin.

Yr­jö Kok­ko sai asen­teet muut­tu­maan. Vai­non pää­tyt­tyä lau­lu­jout­sen on yleis­ty­nyt, ja sitä ta­va­taan jäl­leen koko maas­sa. Kun met­säs­tä­jät ei­vät ole sil­le enää uh­ka, alun pe­rin ih­mi­siin luot­ta­vai­ses­ti suh­tau­tu­nut lin­tu on saa­nut ta­kai­sin roh­keut­taan. Ny­kyi­sin Suo­mes­sa on noin 6 000 lau­lu­jout­sen­pa­ria. Ym­pä­ris­tö­mi­nis­te­riö on mää­rit­tä­nyt rau­hoi­te­tuil­le eläin- ja kas­vi­la­jeil­le ar­vot, joi­den pe­rus­teel­la tuo­mi­ois­tui­met mää­rää­vät mak­su­ja ky­seis­ten eläin­ten tai kas­vien tu­ho­a­mi­ses­ta. Lau­lu­jout­se­nen am­pu­mi­ses­ta jou­tuu mak­sa­maan val­ti­ol­le kor­vaus­ta 2 018 eu­roa.

Lau­lu­jout­sen on Suo­men kan­sal­lis­lin­tu. Vii­me vuo­si­na on poh­dit­tu, et­tä ovat­ko lau­lu­jout­se­net uh­ka met­sä­han­hil­le. Tut­ki­joi­den mu­kaan met­säs­tä­jien väit­teil­le ei ole ka­tet­ta: lau­lu­jout­se­net ja han­het viih­ty­vät sa­moil­la apa­jil­la – yh­des­sä.

Lau­lu­jout­se­nen pe­sin­nän on­nis­tu­mi­nen edel­lyt­tää, et­tä avo­vet­tä on 150 päi­vää. Poh­joi­sem­pa­na lau­lu­jout­se­nen kor­vaa pik­ku­jout­sen, jol­le avo­ve­si­kau­den pi­tuu­dek­si riit­tää 120 päi­vää. Kyh­my­jout­sen puo­les­taan vaa­tii 180 avo­ve­si­päi­vää. Täl­lä ta­val­la avo­ve­si­kau­den pi­tuus ra­jaa eri jout­sen­la­jien le­vin­nei­syy­den poh­jois­ra­jat.

Jout­se­neen lii­te­tään pal­jon us­ko­muk­sia ja ta­ri­noi­ta. Eräs ta­ri­na ulot­tuu yli 600 vuo­den taak­se. Us­kon­puh­dis­tuk­sen edel­lä­kä­vi­jä Jan Hus väit­ti, et­tä ka­to­li­nen kirk­ko oli ir­taan­tu­nut Raa­ma­tus­ta. Kir­kol­lis­ko­kous tuo­mit­si hä­net kuo­le­maan. Hä­net pol­tet­tiin ro­vi­ol­la vuon­na 1415, ja tuh­kat ri­po­tel­tiin Rei­niin. Hu­sin nimi tar­koit­taa han­hea, ja hä­nen ker­ro­taan sa­no­neen: "Tämä han­hi pais­te­taan tu­les­sa, mut­ta mi­nun jäl­kee­ni tu­lee jout­sen, jota te et­te on­nis­tu polt­ta­maan.” Mart­ti Lut­her us­koi, et­tä Hu­sin jout­se­nen­nus­tus viit­ta­si hä­neen it­seen­sä.

Pro­feet­ta Je­re­mia kir­joit­ti, et­tä ”lin­nut­kin ka­to­a­vat ih­mis­ten pa­huu­den täh­den” (Jer. 12:4). Lars Levi La­es­ta­dius tun­nis­taa ih­mi­sen it­sek­kyy­den vai­ku­tuk­set luon­toon ja to­te­aa, et­tä ”Ju­ma­la kuu­lee luon­to­kap­pal­ten huo­kauk­set, jot­ka huo­kaa­vat sen ty­ran­nin ylit­se, joka hei­tä ra­sit­taa ylit­se hei­dän voi­man­sa, ja vaa­tii hei­tä or­juu­teen”.

Luon­non­suo­je­lun var­si­nai­nen he­rää­mi­nen ta­pah­tui La­es­ta­diuk­sen ai­ka­kau­den jäl­keen vuo­si­na 1880–1930. Sa­ka­ri To­pe­lius pe­rus­ti vuon­na 1870 en­sim­mäi­sen luon­non­suo­je­lu­jär­jes­tön (Ke­vät-yh­dis­tys). Se kes­kit­tyi lin­tu­jen­suo­je­luun. Yr­jö Ko­kon pa­nos­ta ylis­te­tään edel­leen – lau­lu­jout­se­nen his­to­ria on lin­nus­ton suo­je­lun suu­rim­pia voit­to­ja Suo­mes­sa. Ne tu­li­vat ta­kai­sin.