Sa­noil­la on val­ta­van suu­ri voi­ma. Sa­nat ihas­tut­ta­vat ja kau­nis­ta­vat elä­mää – mut­ta ne myös sat­tu­vat ja sa­tut­ta­vat. Eri­tyi­sen suu­ri mer­ki­tys on sa­noil­la, jot­ka sa­noo lä­hel­lä ole­va ih­mi­nen. Pa­haa miel­tä voi ai­heu­tua sa­nois­ta, jot­ka on tar­koi­tet­tu huu­mo­rik­si. Sat­tu­vat sa­nat voi­vat hu­vit­taa yh­tä ja haa­voit­taa tois­ta.

Is­tuin har­maa­na syy­saa­mu­na ham­mas­lää­kä­rin odo­tu­sau­las­sa. Ajat­te­lin ää­neen oi­val­luk­se­ni: ”Oli­si­pa mu­ka­va ol­la kar­hu. Sai­si men­nä nuk­ku­maan koko tal­vek­si ja he­rä­tä ke­vääl­lä 20 ki­loa ke­ve­äm­pä­nä.” Tä­män sa­not­tu­a­ni huo­ma­sin, et­tä vie­res­sä­ni is­tu­va rou­va oli ai­ka pal­jon yli­pai­noi­nen. Säp­säh­din, mut­ta va­pau­duin, kun nai­nen to­te­si ai­don hu­vit­tu­nees­ti: ”Sano muu­ta!” Sit­ten tuli mie­leen, et­tä jos oli­sin pyy­del­lyt an­teek­si sa­no­mis­ta­ni, se oli­si voi­nut lou­ka­ta.

Em­me kos­kaan voi tie­tää, kuin­ka hau­rai­ta ih­mi­set ovat si­säl­tä, vaik­ka ulos­päin näyt­täi­si­vät vah­voil­ta­kin. Jos joku ih­mi­nen tais­te­lee it­se­luot­ta­muk­sen ja ki­pei­den asi­oi­den kans­sa, ke­vyt huu­mo­ri voi lyö­dä lyö­tyä. Tut­tu­jen ja ys­tä­vien kans­sa sa­no­ja ei tar­vit­se niin har­ki­ta. Vai tar­vit­see­ko? Tun­te­mat­to­mien kom­men­tit on hel­pom­pi ohit­taa kuin lä­heis­ten ih­mis­ten. Ai­na ei ole help­po ky­syä, et­tä mitä tar­koi­tit sa­noil­la­si tai tun­nus­taa, et­tä sa­na­si louk­ka­si­vat mi­nua.

Eräs ys­tä­vä sa­noi ker­ran oi­val­ta­neen­sa, mik­si pik­ku­lin­nut tu­le­vat kä­del­le­ni: ”Ne tun­te­vat ta­lin ha­jun.” Mi­nua oi­val­lus hu­vit­ti, ja käy­tän nyt sitä it­se­kin, kun esit­te­len luon­to­ku­vi­a­ni eri­lai­sis­sa ti­lai­suuk­sis­sa. Ys­tä­vä kui­ten­kin tuli seu­raa­va­na päi­vä­nä ky­sy­mään, et­tä louk­ka­si­ko hän mi­nua sa­noil­laan. Ky­sy­mys tun­tui ihan hy­väl­tä, vaik­ka se oli­kin tar­pee­ton.

Suo­sit­tu tapa siir­tää vas­tuu­ta huo­nos­ti har­ki­tuis­ta sa­no­mi­sis­ta on vä­hä­tel­lä sa­no­jen mer­ki­tys­tä. Yri­te­tään väit­tää, et­tä ei hauk­ku haa­vaa tee ja et­tä ei pi­täi­si ol­la niin to­sik­ko. “Sa­non­pa­han vaan.” “Et­kö sinä nyt vit­siä ym­mär­rä?” Sa­nat ei­vät saa ai­kaan nä­ky­viä haa­vo­ja, mut­ta ne voi­vat vai­kut­taa jopa ai­vo­jen fyy­si­seen ra­ken­tee­seen. Hen­ki­set vam­mat ei­vät vält­tä­mät­tä pa­ra­ne, vaik­ka asi­at so­vit­tai­siin­kin.

It­sei­ro­ni­aan pe­rus­tu­vat sat­tu­vat sa­nat ovat vaa­rat­to­mia, mut­ta lii­an usein käy­tet­ty­nä vai­vaan­nut­ta­via. Louk­kaa­vat sa­nat on syy­tä jät­tää sa­no­mat­ta. Pie­ni­kin sana voi mer­ki­tä hy­vin pal­jon. Tä­tä­kin Uu­den tes­ta­men­tin Jaa­kob tar­koit­ti, kun hän kir­joit­ti, et­tä suur­ta lai­vaa oh­ja­taan pie­nel­lä pe­rä­si­mel­lä ja ver­ta­si pu­hei­tam­me lai­van pe­rä­si­meen. Py­säyt­tä­vää on, et­tä Jee­sus ver­taa tap­pa­mi­seen sitä, et­tä sa­noo tois­ta hul­luk­si.

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pal­jon sa­nois­ta – nii­den käyt­tä­mi­ses­tä ja käyt­tä­mät­tä jät­tä­mi­ses­tä:

"Kul­ta­o­me­noi­ta ho­pe­a­mal­jois­sa ovat oi­ke­aan ai­kaan lau­su­tut sa­nat" (Sa­nanl. 15:21).

"Sä­vyi­sä vas­taus tal­tut­taa kiu­kun, louk­kaa­va sana nos­taa vi­han" (Sa­nanl. 15:1).

"Moni pu­huu en­nen kuin ajat­te­lee – tyh­my­ris­tä­kin on enem­män toi­voa" (Sa­nanl.15:1).

”Syvä kuin meri on har­kit­tu puhe, vir­rak­si pai­suu vii­sau­den läh­de” (Sa­nanl. 18:4).

”Pu­hee­si mu­kaan saat pur­ta­vaa, sa­nois­ta­si riip­puu, mitä saat niel­lä” (Sa­nanl. 18:20).

”Kie­len va­ras­sa on elä­mä ja kuo­le­ma – niin kuin kiel­tä vaa­lit, niin kor­jaat he­del­mää” (Sa­nanl. 18:21).

”Sa­no­je­si pe­rus­teel­la si­nut ju­lis­te­taan syyt­tö­mäk­si, ja sa­no­je­si pe­rus­teel­la si­nut tuo­mi­taan syyl­li­sek­si” (Matt. 12:34-37).

”Mikä ilo, kun löy­tyy sat­tu­va vas­taus, oi­kea sana oi­ke­aan ai­kaan” (Sa­nanl. 15:23).