Tämä vuo­si on Sa­ka­ri To­pe­liuk­sen juh­la­vuo­si – hä­nen syn­ty­mäs­tään on ku­lu­nut 200 vuot­ta. Hän on jät­tä­nyt suo­ma­lai­sil­le ar­vok­kaan pe­rin­nön ja vai­kut­ta­nut mer­kit­tä­väl­lä ta­val­la suo­ma­lais­ten mie­len­mai­se­maan. To­pe­liuk­sen Maam­me-kir­ja on Raa­ma­tun jäl­keen eni­ten ku­lu­nut Suo­men kan­san kä­sis­sä. Sitä on myy­ty 2,5 mil­joo­naa kap­pa­let­ta. Kir­jan si­säl­lös­sä pai­not­tuu isän­maan luon­to ja lap­set. Nämä tu­le­vat her­käl­lä ta­val­la esil­le myös jou­lu­lau­lus­sa Var­pu­nen jou­lu­aa­mu­na, jon­ka sa­nat ovat To­pe­liuk­sen kä­si­a­laa.

To­pe­lius kir­joit­ti ru­non Var­pu­nen jou­lu­aa­mu­na vuon­na 1859, ja se il­mes­tyi suo­mek­si 15 vuot­ta myö­hem­min. Ru­nos­sa pie­ni tyt­tö tar­jo­aa sie­me­niä var­pu­sel­le, joka ot­taa ne kii­tol­li­se­na vas­taan. Vii­mei­ses­sä sä­keis­tös­sä ker­ro­taan, et­tä tuo lin­tu on­kin en­ke­lik­si muut­tu­nut pik­ku­ve­li. Ty­tön lin­nul­le an­ta­man jou­lu­lah­jan sai­kin hä­nen ra­kas vel­jen­sä ”en­ke­leit­ten maas­sa”.

To­pe­liuk­sen ai­ka­na mo­nes­sa ko­dis­sa sur­tiin lap­sen kuo­le­maa. Kes­ki­mää­rin ai­na­kin yk­si lap­si kuo­li joka per­hees­sä. To­pe­liuk­sen yk­si tyt­tö syn­tyi kuol­lee­na ja toi­nen kuo­li kol­men vuo­den ikäi­se­nä. Kak­si poi­kaa kuo­li vau­vai­äs­sä. Var­pu­nen jou­lu­aa­mu­na -runo syn­tyi yk­si­vuo­ti­aan Ra­fa­e­lin kuo­le­man jäl­keen. Seit­se­män vuot­ta tä­män jäl­keen To­pe­lius kir­joit­ti sa­dun Ke­säs­tä, joka ei kos­kaan tul­lut. Sii­nä ker­ro­taan Ra­fa­e­lin ly­hy­es­tä elä­mäs­tä. Sa­dus­sa hau­dal­le il­mes­tyy hemp­po lau­la­maan loh­dut­ta­vaa sa­no­maa.

Mi­nul­le jou­lu­lau­lu Var­pu­nen jou­lu­aa­mu­na on ol­lut lap­ses­ta saak­ka tär­keä, jou­luun lä­hei­ses­ti kuu­lu­va lau­lu. Sii­hen vai­kut­taa var­maan se, et­tä var­hai­sin muis­to omas­ta lap­suu­des­ta­ni on jou­lu­na syn­ty­neen pik­ku­sis­kon kuo­le­ma kah­den kuu­kau­den ikäi­se­nä. Kol­mi­vuo­ti­aan po­jan mie­leen pai­nui läh­te­mät­tö­mäs­ti iso­jen sis­ko­jen loh­dut­ta­va sa­no­ma ja lau­lun aja­tus: jou­lu­vau­vas­ta tuli pik­ku­en­ke­li.

Täs­sä blo­gis­sa­ni olen jul­kais­sut run­saas­ti luon­to­ku­vi­a­ni ja -ta­ri­noi­ta. Olen näyt­tä­nyt ku­vi­a­ni ja ker­to­nut niis­tä myös mo­nis­sa luon­to­ku­vail­lois­sa. Olen ko­ke­nut hy­vin an­toi­sia, jopa lii­kut­ta­via het­kiä, kun ih­mi­set ovat ker­to­neet omia ko­ke­muk­si­aan luon­nos­ta. Luon­to on lä­hel­lä suo­ma­lais­ten sy­dän­tä. Mo­net pur­ka­vat tun­tei­taan luon­nos­sa. Joil­le­kin luon­to on paik­ka, jo­hon voi ka­na­voi­da su­rua – ku­ten To­pe­liuk­sel­le. Luon­to ko­e­taan voi­maan­nut­ta­va­na.

Muis­tan het­ken, jol­loin var­pus­ten tirs­ku­tus kuu­los­ti kau­niil­ta lau­lul­ta. Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten louk­ka­sin jal­ka­ni, ja kun pää­sin sen jäl­keen en­sim­mäi­sen ker­ran ulos rul­la­tuo­lis­sa, ym­pä­ril­le­ni las­keu­tui var­pu­sia. Ne lau­loi­vat kuo­ros­sa. Ker­roin täs­tä kol­man­nes­sa blo­gi­teks­tis­sä­ni, jon­ka nimi on Herk­kiä ko­ke­muk­sia luon­nos­ta. En ker­to­nut sil­loin, et­tä ne lin­nut oli­vat var­pu­sia – tuo herk­kä het­ki tun­tui eri­tyi­sel­tä juu­ri nii­den vuok­si.

Jo To­pe­liuk­sen ai­ka­na var­pus­ta pi­det­tiin vä­hä­o­sai­suu­den ver­taus­ku­va­na. Se oli sil­loin – ja on ol­lut mei­dän päi­viim­me as­ti – vä­hek­syt­ty ja jopa vai­not­tu lin­tu. Sitä pi­det­tiin maa­ta­lo­jen pi­ha­pii­rien tu­ho­lai­se­na ja it­sek­kää­nä pe­sä­pönt­tö­jen val­taa­ja­na. Sil­le on an­net­tu pilk­ka­ni­miä. Nyt var­pu­siin suh­tau­du­taan myön­tei­sem­min, kun ne ovat har­vi­nais­tu­neet ja ti­lal­le on tul­lut mus­ta­pos­ki­nen pik­ku­var­pu­nen.

To­pe­lius oli lin­tu­jen suo­je­le­mi­ses­sa edel­lä ai­kaan­sa. Hä­nen pe­rus­ta­man­sa Ke­vät-yh­dis­tys suun­tau­tui aut­ta­maan pik­ku­lin­tu­ja. Hä­nen en­sim­mäi­sen kir­jan­sa nimi oli Luon­non­kir­ja. Kai­kis­ta hä­nen kir­jois­taan tu­lee voi­mak­kaas­ti esil­le se, kuin­ka hän ra­kas­ti luon­toa – jopa hyl­jek­sit­tyä var­pus­ta. Hä­nen ru­non­sa an­si­os­ta sii­tä tuli mei­dän jou­lu­lin­tum­me.

Toi­nen asia, joka tu­lee esil­le To­pe­liuk­sen tuo­tan­nos­sa, on hä­nen rak­kau­ten­sa lap­sia koh­taan. Las­ten opet­ta­mi­nen on kaik­kien kir­jo­jen pää­ta­voi­te. Li­säk­si To­pe­lius ra­kas­ti omaa maa­tan­sa. Luon­to, lap­set ja Suo­mi – ne oli­vat lä­hel­lä hä­nen sy­dän­tään.

En­sim­mäi­sen kir­jal­li­suu­des­sa ker­ro­tun, var­pu­sia puol­ta­van aja­tuk­sen esit­ti Jee­sus: ”Var­pu­sia saa kah­del­la ko­li­kol­la vii­si, ei­kö niin? Sil­ti Ju­ma­la ei unoh­da yh­tä­kään niis­tä” (Luuk. 12:6). Var­pu­sia käy­tet­tiin tuol­loin ra­vin­to­na ja uh­ri­lin­tui­na. Luo­ja on an­ta­nut meil­le lin­tu­ja ja mui­ta eläi­miä käyt­tööm­me, mut­ta Hän pi­tää niis­tä­kin huo­len. Mei­dän tu­lee toi­mia täs­sä Luo­jan apu­na. Sil­loin to­teu­tuu Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­lä ih­mi­sel­le an­net­tu teh­tä­vä ”vil­jel­lä ja var­jel­la”.

Tä­män kir­joi­tuk­sen myö­tä päät­tyy mi­nul­le an­net­tu blo­gis­tin teh­tä­vä. Men­neet kol­me vuot­ta jää­vät kau­nii­na ja opet­ta­vai­se­na ai­ka­na mie­lee­ni. Tun­tuu, et­tä olen saa­nut ol­la kir­joit­ta­ja­kou­lus­sa, joka on an­ta­nut pal­jon. Kii­tän läm­pi­mäs­ti Han­naa ja mo­nia lu­ki­joi­ta, joi­den pa­laut­teis­ta mie­lee­ni on jää­nyt jo­tain py­sy­vää – ra­ken­nu­sai­nei­ta myös omaan elä­mään ja us­ko­mi­seen.