Pik­ku­poi­ka­na mie­tin usein, mil­lais­ta oli maa­il­man alus­sa, pa­ra­tii­sis­sa. äi­din ker­to­muk­ses­ta jäi mie­li­ku­va au­rin­koi­ses­ta kuk­kien täyt­tä­mäs­tä luon­nos­ta, jos­sa ih­mi­sil­lä oli hyvä ol­la. Siel­lä ei­vät eläi­met­kään jah­dan­neet ei­vät­kä pe­län­neet toi­si­aan ja ih­mis­tä. Kaik­ki oli­vat ys­tä­viä kes­ke­nään. Mie­li­ku­va jät­ti kai­pauk­sen, joka on säi­ly­nyt tä­hän päi­vään saak­ka.

Olen nyt löy­tä­nyt pai­kan, jos­sa mie­le­ni le­pää au­rin­koi­se­na ke­sä­päi­vä­nä. Se on sul­jet­tu pie­ni met­sä­au­kea, jos­sa on pal­jon kuk­kia ja per­ho­sia. Nii­den vä­rit ovat har­mo­ni­as­sa kes­ke­nään. Siel­lä len­te­lee elo­kuus­sa pal­jon suu­ria, vä­rik­käi­tä täp­lä­per­ho­sia, kei­sa­rin­viit­to­ja ja ho­pe­a­täp­liä, joi­ta ei juu­ri muu­al­la näe. Siel­lä ei ole su­den­ko­ren­to­ja per­ho­sia jah­taa­mas­sa. Se on mi­nun per­hos­pa­ra­tii­si­ni.

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä per­hos­pa­ra­tii­sis­sa­ni kaik­ki per­ho­set ovat ke­sym­piä kuin muu­al­la. Kun ase­tun is­tu­maan mät­tääl­le, nii­tä tu­lee vie­rel­le ja pys­tyn seu­raa­maan lä­hel­tä nii­den tou­hu­ja. Näen, kuin­ka ne pu­jot­ta­vat imu­kär­sän­sä kuk­kien si­sään. Näen, kuin­ka ne kään­tä­vät verk­ko­sil­män­sä mi­nua koh­den ja kat­so­vat sil­miin. Ai­van kuin ne sa­noi­si­vat: hy­väk­sym­me si­nut.

Syk­syn lä­hes­ty­es­sä otin ko­toa mu­kaan or­vok­ke­ja, joi­ta per­hos­pa­ra­tii­sis­sa­ni ei kas­va. Tar­jo­sin nii­tä eri la­jeil­le. Per­ho­set an­toi­vat mi­nun tuo­da or­vo­kin­ku­kan ai­van nii­den pään lä­hel­le. Kei­sa­rin­viit­ta ih­met­te­li kuk­kaa, mut­ta ei tut­ki­nut imu­kär­säl­lään sen nes­tet­tä. Lois­to­kul­ta­sii­peä, lant­tu­per­hos­ta, niit­ty­ho­pe­a­täp­lää ja kan­gas­si­ni­sii­peä or­vok­ki ei kiin­nos­ta­nut. Nok­kos­per­ho­nen is­tah­ti ku­kal­le ja mais­toi sen nes­tet­tä, mut­ta ei in­nos­tu­nut sii­tä.

Or­vok­ki­ho­pe­a­täp­läl­le en eh­ti­nyt or­vok­kia edes tar­jo­ta, kun se len­si kä­del­le­ni ja al­koi in­nok­kaas­ti imeä or­vo­kin met­tä. Koh­ta sii­hen tuli toi­nen­kin or­vok­ki­ho­pe­a­täp­lä. Ne oli­vat­kin ol­leet mie­les­sä­ni, kun olin poi­mi­nut ko­toa or­vok­ke­ja mu­kaa­ni.

Syys­kuun kyl­mäs­sä il­mas­sa per­ho­sia ei ole enää nä­ky­nyt. Nä­ky­män uu­teen ke­sään ava­si kui­ten­kin touk­ka, joka söi ah­ke­ras­ti kar­hun­put­ken sie­men­ko­tia. Sil­lä oli kii­re kas­vaa isok­si ja ko­te­loi­tua en­nen tal­ven tu­loa. Jos se sel­viy­tyy tal­ven yli, en­si ke­sä­nä per­hos­pa­ra­tii­sii­ni on tu­los­sa uu­si laji – ri­ta­ri­per­ho­nen. Se on päi­vä­per­ho­sis­ta kau­nein ja suu­rin.

Mart­ti Lut­her ku­vaa, kuin­ka ih­mi­nen oli alun­pe­rin osa luon­non jär­jes­tel­mien täy­del­li­syyt­tä. La­es­ta­dius kir­joit­taa, et­tä ih­mi­sil­lä on pal­jon op­pi­mis­ta luon­non sym­met­ri­as­ta ja so­pu­soin­nus­ta: ”Luon­to täyt­tää teh­tä­vän­sä pa­rem­min kuin ih­mi­nen, joka tuot­taa Luo­jal­leen mur­het­ta ja hä­pe­ää.”

Paa­va­li kir­joit­taa sii­tä, kuin­ka luo­ma­kun­ta ei syn­tiin­lan­kee­muk­sen vuok­si ole enää täy­del­li­nen pa­ra­tii­si vaan osa ka­to­a­vaa maa­il­maa: ”Kai­ken luo­dun on täy­ty­nyt tai­pua ka­to­a­vai­suu­den alai­suu­teen, ei omas­ta tah­dos­taan, vaan hä­nen, joka sen on alis­ta­nut. Luo­ma­kun­nal­la on kui­ten­kin toi­vo, et­tä myös se pää­see ker­ran pois ka­to­a­vai­suu­den or­juu­des­ta, Ju­ma­lan las­ten va­pau­teen ja kirk­kau­teen.” (Room. 8:19–21.)

Sil­loin avau­tuu pa­ra­tii­si uu­del­leen.