Tut­tu van­ha mies kä­ve­li vas­taan pal­ve­lu­ta­lon käy­tä­väl­lä. Hän hy­myi­li kau­niis­ti, py­säh­tyi ja sa­noi: ”Mi­nun var­maan pi­täi­si tun­tea si­nut, mut­ta en muis­ta, kun mi­nul­la on tämä Alz­hei­me­rin tau­ti.”

Mies pyy­si mi­nua juo­maan kah­via kans­saan. Ai­ka, jol­loin olin ol­lut te­ke­mi­sis­sä hä­nen kans­saan, oli häi­py­nyt hä­nen muis­tis­taan. Se ei kes­kus­te­lu­am­me häi­rin­nyt. Pal­jon oli ta­pah­tu­nut hä­nen elä­mäs­sään asi­oi­ta, jot­ka hän muis­ti.

Alz­hei­me­rin tau­ti on de­men­ti­an suu­rin ai­heut­ta­ja. Ter­veys­kir­jas­ton mu­kaan tau­tia sai­ras­taa 2 pro­sent­tia 65–67-vuo­ti­ais­ta, yli 85-vuo­ti­ai­den kes­kuu­des­sa hei­dän osuu­ten­sa on jo 35 pro­sent­tia. Tuos­sa tau­dis­sa "ovi muis­tiin" al­kaa vä­hi­tel­len sul­keu­tua. Sai­rau­den ede­tes­sä po­ti­las ei tun­ne enää ole­van­sa sai­ras. Hä­nen kaik­ki toi­min­ton­sa ovat kui­ten­kin hi­das­tu­neet, ja hän tun­tuu elä­vän on­nel­lis­ten maa­il­mas­sa. Ta­paa­ma­ni van­ha mies oli 90-vuo­ti­as.

Kah­vi­ku­pin ää­rel­lä mies ker­toi, et­tä vii­me ai­koi­na hen­gel­li­set asi­at ovat nous­seet hä­nen mie­leen­sä – ai­van tär­keim­mik­si asi­oik­si. Kes­kus­te­lum­me kään­tyi us­kon asi­oi­hin. Läh­dön het­kel­lä ky­syin van­hal­ta mie­hel­tä, et­tä saan­ko siu­na­ta hän­tä. Hän lu­pa­si ja ot­ti vas­taan syn­tien an­teek­si­saa­mi­sen lah­jan.

Va­jaan vuo­den pääs­tä olin jäl­leen käy­mäs­sä pal­ve­lu­ta­los­sa. Me­nin kes­kus­te­le­maan van­han mie­hen kans­sa. Hän ei muis­ta­nut mi­nua ei­kä edel­lis­tä käyn­ti­ä­ni. Sii­tä huo­li­mat­ta hän kut­sui mi­nut huo­nee­seen­sa. Meil­le syn­tyi siel­lä mu­ka­va kes­kus­te­lu, vaik­ka mies jou­tui muu­ta­man ker­ran ky­sy­mään, et­tä mikä mi­nun ni­me­ni oli.

Yh­täk­kiä mies nou­si sei­so­maan ja il­moit­ti, et­tä nyt on oi­kea het­ki nos­taa pöy­däl­le tar­jot­ta­vaa, jota hän on pit­kään säi­lyt­tä­nyt. Minä vä­hän huo­les­tuin, mut­ta se oli tur­haa. Mies meni jää­kaa­pil­le ja ot­ti pa­kas­te­lo­ke­ros­ta lit­ran jää­te­lö­ra­si­an. Minä me­nin ha­ke­maan aset­te­ja, mut­ta van­ha mies pyy­si ot­ta­maan vain lu­si­kat mo­lem­mil­le.

Sit­ten me söim­me jää­te­löä sa­mas­ta as­ti­as­ta – minä toi­sel­ta reu­nal­ta ja van­ha mies toi­sel­ta. Mies tois­ti vie­lä, et­tä tämä on juh­la­het­ki; tätä var­ten hän on säi­lyt­tä­nyt jää­te­lö­ra­si­aa. ”Juu­ri si­nua var­ten, kuka sinä nyt olit­kaan?”

Läh­dön het­kel­lä mies ot­ti esil­le hen­gel­li­set asi­at. Ky­syin hä­nel­tä, saan­ko siu­na­ta hän­tä sa­mal­la ta­val­la kuin vii­me ker­ral­la. Hän nyök­kä­si, las­ki pään­sä alas­päin ja ot­ti siu­nauk­sen vas­taan. Sit­ten hän kat­soi mi­nua iloi­sin sil­min ja sa­noi: ”Nyt minä muis­tan si­nut!”

Van­han mie­hen muis­tin ka­na­vat au­ke­si­vat het­kek­si. Mie­hen kir­kas kat­se tal­len­tui mie­lee­ni. Pa­rin kuu­kau­den ku­lut­tua hä­nen sil­män­sä sul­keu­tui­vat täl­le maa­il­mal­le.

Hän oli tul­lut jo niin van­hak­si,

et­tä on mel­kein kuin un­ta vain.

Tus­kin hän tun­tee enää mi­nua,

minä olen joku muu mo­nen kym­me­nen vuo­den ta­kaa.

Mut­ta kun pu­hum­me us­ko­na­si­ois­ta,

kaik­ki on ih­meel­li­sen sel­ke­ää

niin kuin lap­sel­la, joka he­rää­mät­tä unes­taan

aset­taa kä­ten­sä äi­din kau­laan

ja pi­tää sen sii­nä aa­muun as­ti.

Nii­lo Rau­ha­la