Tänä ai­ka­na yh­teis­kun­nas­sam­me pu­hu­taan myön­tei­seen sä­vyyn an­teek­si­pyy­tä­mi­ses­tä ja an­teek­si­an­ta­mi­ses­ta. Nii­tä jopa vaa­di­taan yk­si­tyi­sil­tä ih­mi­sil­tä tai yh­tei­söil­tä. Myös työ­e­lä­mäs­sä ar­vos­te­taan kes­ki­näis­tä so­pi­mis­ta ja so­vin­toa. Ne vah­vis­ta­vat työ­rau­haa ja hy­vin­voin­tia.

An­teek­si­an­ta­muk­sel­la on rau­hoit­ta­va vai­ku­tus – mo­lem­piin osa­puo­liin. Psy­ko­lo­git ovat to­den­neet, et­tä an­teek­si­an­ta­mus voi­maan­nut­taa ih­mis­tä. Sen on to­det­tu vä­hen­tä­vän vi­hai­suut­ta, louk­kaan­tu­mi­sen tun­net­ta ja stres­siä. Se li­sää myö­tä­tun­toa sekä eheyt­tää ja pa­ran­taa ih­mis­suh­tei­ta. Se rau­hoit­taa miel­tä.

Muis­tan, kun eräs kol­le­ga­ni puo­lus­ti omaa yh­tei­sö­ään tyr­mää­mäl­lä hiu­kan kär­ke­väs­ti sel­vi­tys­työ­ni tu­lok­set suu­ren ylei­sön edes­sä. Vä­li­a­jal­la huo­ma­sin, et­tä pu­hu­ja hi­vut­tau­tui ta­ka­na­ni vä­en­tun­gok­ses­sa mi­nua koh­ti. Tun­sin sit­ten, kun hä­nen vä­ri­se­vä kä­ten­sä tart­tui kä­tee­ni ja pu­ris­ti. Minä pu­ris­tin myös hä­nen kät­tään. Ku­kaan ei näh­nyt. Sa­no­ja ei tar­vit­tu ei­kä edes sil­miin kat­so­mis­ta. Jän­ni­tys pur­kaan­tui, ja meis­tä tuli en­tis­tä lä­hei­sem­mät työ­ka­ve­rit.

Ar­kis­ta an­teek­si­pyyn­töä suu­rem­pi asia on se, et­tä ih­mi­nen voi saa­da syn­tin­sä an­teek­si myös Ju­ma­lal­ta. Evan­ke­liu­min ydin on syn­tien an­teek­si­an­ta­mus, jon­ka us­ko­vai­nen ih­mi­nen voi toi­sel­le ju­lis­taa. Sii­nä syn­nit ja rik­ko­muk­set saa an­teek­si sekä ih­mis­ten et­tä Ju­ma­lan edes­sä. Maal­li­sen lain edes­sä olem­me kui­ten­kin vas­tuus­sa ri­kok­sis­ta, joi­ta olem­me teh­neet, vaik­ka oli­sim­me saa­neet ne an­teek­si. Mart­ti Lut­her muo­toi­lee tä­män seu­raa­vas­ti: ”Ei syn­tiä an­ne­ta an­teek­si niin, et­tei sitä enää ole ei­kä tun­ne­ta, vaan niin, et­tei sitä lu­e­ta.”

Lap­suu­des­sa­ni eräs tut­tu nuo­ru­kai­nen jou­tui van­ki­laan. Sil­loin ei­vät lä­hei­set­kään käy­neet siel­lä kat­so­mas­sa omai­si­aan. Tuo nuo­ru­kai­nen kir­joit­ti van­ki­las­ta äi­dil­leen, et­tä hän ha­lu­aa teh­dä pa­ran­nuk­sen, ja hän pyy­si syn­te­jään an­teek­si. äi­ti vas­ta­si kir­jee­seen. Mie­lee­ni pai­nui tuon nuo­ru­kai­sen kir­kas kat­se, kun hän van­ki­las­ta pääs­ty­ään hy­räi­li tal­koo­työ­maal­la hil­jaa Sii­o­nin lau­lua: ”Ju­ma­lan rau­haa rin­nas­san­sa…”

Eräs las­ten­hoi­to­a­lal­la työs­ken­te­le­vä muis­te­li läm­möl­lä lap­suut­taan us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa. Hän oli ko­ke­nut, et­tä paha mie­li oli pois­tu­nut, kun äi­ti oli ot­ta­nut sy­liin­sä ja sa­no­nut, et­tä kaik­ki syn­nit ovat an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä rau­haan, va­pau­teen ja iloon as­ti. Hän ker­toi nä­ke­vän­sä työs­sään pal­jon le­vot­to­mia ja vai­ke­as­ti käyt­täy­ty­viä lap­sia. Hän ajat­te­lee usein, et­tä kun­pa näil­le­kin löy­tyi­si syli – ja kun­pa löy­tyi­si ih­mi­nen, joka sa­noi­si, et­tä syn­nit saa an­teek­si.

Us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa opi­taan, et­tä kun on teh­ty vää­rin tai lou­kat­tu tois­ta, on hyvä pyy­tää an­teek­si ja an­taa an­teek­si. Tämä voi säi­lyä hy­vä­nä elä­mä­noh­jee­na sil­loin­kin, kun lap­suu­de­nus­ko on me­ne­tet­ty. Ai­na so­vin­non te­ke­mi­nen ei kui­ten­kaan tun­nu hel­pol­ta. An­teek­si­pyy­tä­mi­nen ja -an­ta­mi­nen ei voi ol­la pa­kon asia. Eräs äi­ti sa­noi rii­ta­kump­pa­nil­taan an­teek­si­pyy­tä­väl­le lap­sel­le, et­tä an­na sen en­sin it­keä lop­puun.

Lap­suu­des­sa­ni me kou­lui­käi­set kä­vim­me il­tai­sin vuo­ron pe­rään äi­din luo­na pyy­tä­mäs­sä evan­ke­liu­mia. Muis­tan, kun omaa­tun­to­a­ni vai­va­si asia, jota en saa­nut ker­rot­tua äi­dil­le. Mi­nus­ta tun­tui, et­tä ker­to­mi­nen louk­kai­si hän­tä. äi­ti var­maan huo­ma­si ti­lan­tee­ni, kun hän erää­nä il­ta­na veti mi­nut ai­van lä­hel­leen ja sa­noi, et­tä saat kaik­ki an­teek­si – ai­van kaik­ki! Minä jak­soin us­koa ja mie­le­ni rau­hoit­tui.

Näi­tä muis­tel­les­sa­ni nou­see mie­leen Nii­lo Rau­ha­lan runo Lap­suus­muis­to (Lä­hel­lä py­hää aa­mua, SRK 1979):

Si­sim­mäs­sä­ni on al­ka­nut ky­teä le­vot­to­man oman­tun­non hiil­los…

Pi­me­ä­nä syy­sil­ta­na, kun äi­ti pu­hal­taa lam­pun sam­muk­siin,

nou­sen vuo­teel­ta vel­je­ni se­län ta­kaa

ja Ju­ma­lan kä­den voi­ma oh­jaa mi­nut äi­din vuo­teen vie­rel­le.

Sii­nä avau­tuu läh­de ja tai­vas pu­dot­taa ke­vät­sa­teen,

kun siu­nauk­sen sana kos­ket­taa ar­kaa sy­dän­tä.

Syy­syö­hön nou­see kes­ki­ke­sän he­leä päi­vä,

lap­sen sie­lu on kuin kir­kas jär­ven­sel­kä,

jon­ka yli muut­to­lin­nut vä­ke­vin sii­vin pa­laa­vat.

Eräs Päi­vä­mie­hen blo­gi­teks­ti päät­tyi siu­nauk­seen. Se läm­mit­ti miel­tä­ni. Se toi mie­leen äi­ti­ni kir­jeen rip­pi­kou­lu­lei­ril­le­ni Käy­lään. Olin sil­loin en­sim­mäis­tä ker­taa pois ko­toa. Pu­he­lin­ta ei ol­lut. äi­ti kir­joit­ti, et­tä saan us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si. Luin sen koh­dan kir­jees­tä mo­ne­na il­ta­na – yhä uu­del­leen. Se tun­tui hy­väl­tä.

Sain ker­ran työ­pai­kal­le­ni säh­kö­pos­tin, jos­sa luki: ”Kun ta­pa­sim­me en­si ker­ran, otit mei­tä kä­des­tä ja sa­noit, et­tä saam­me us­koa syn­nit an­teek­si. Nyt ym­mär­räm­me, et­tä an­teek­si­an­ta­mus on lah­ja Ju­ma­lal­ta. Mut­ta mi­hin se pe­rus­tuu?” Vas­tauk­ses­sa lai­na­sin Raa­mat­tua koh­dis­ta, jois­sa Jee­sus sa­noi jät­tä­vän­sä tai­vas­ten val­ta­kun­nan avai­met Pie­ta­ril­le (Matt. 16:19) ja kai­kil­le ope­tus­lap­sil­le (Joh. 20:22).

Mart­ti Lut­her se­lit­tää, et­tä nuo avai­met ovat kai­kil­la us­ko­vai­sil­la ih­mi­sil­lä: ”Minä voin hä­däs­sä ja syn­nin tus­kas­sa ole­val­le vel­jel­le­ni sa­noa: ole iloi­nen ja hy­väs­sä tur­vas­sa, vel­je­ni, si­nun syn­ti­si ovat an­teek­si an­ne­tut; vaik­ka kyl­lä en voi an­taa si­nul­le Py­hää Hen­keä ja us­koa, niin voin kui­ten­kin ju­lis­taa si­nul­le sen; jos us­kot sitä, niin si­nul­la on se.”

Ar­mon­pyyn­töön avaa suu­si,

syn­nin­pääs­tön sana vas­taa.

Sy­dä­mee­si rau­ha uu­si

vir­taa sii­tä ai­no­as­taan. (SL 187:5.)